20.1.2012

BLOGIN TEKSTIT

Tämän blogin teksteistä useimmat ovat eri tilanteisiin ja tilaisuuksiin kirjoitettuja mutta julkaisematta jääneitä kirjoituksiani.

12.2.2011

Kirjastojen tulevaisuus voi olla valoisa




Maailman mitassa arvioituna suomalaisen kulttuurin ehdoton huippusaavutus on kirjastolaitoksemme. Kirjasto on lakiin kirjattu peruspalvelu, joka jokaisen kunnan tulee järjestää joko yksin tai yhdessä muiden kanssa. Kirjastot eivät ole "lainastoja", vaan paikallisia hyvinvointikeskuksia, hyvän elämän tyyssijoja. Suomalainen kirjastoalan asiantuntemus ja siihen perustuva koulutus on sekin parasta maailmassa. Uusien kirjastorakennustemme avarat ja valoisat tilat upeine kalusteineen kertovat asiakasta kohtaan osoitetusta arvostuksesta. Kirjastot ovat kaikkien käytettävissä – ja kaikki väestöryhmät niitä myös käyttävät. Kirjastomme ovat suomalaista tasavertaisuutta ja hyvinvointia parhaimmillaan.

Kirjastomme ovat myös vaikeuksissa. Määrärahoja leikataan, aukioloaikoja lyhennetään, sivukirjastoja lakkautetaan. Pelkkä puolustustaistelu ei riitä. Tarvitaan myös uusia ajatuksia ja intomielisiä näkemyksiä kirjastojen kehittämisestä paikallisen hyvinvoinnin perustekijöinä. Kirjastojen tulee jalkautua kuntalaisten keskuuteen, kytkeytyä muihin hyvinvointipalveluihin, hakeutua koulutoimen yhteyteen, kehittyä paikallisten monipalvelukeskusten merkittäväksi toimijaksi. Kirjastolaitoksen uudistaminen vaatii kunnon resursseja, mutta uudistuvaan kirjastolaitokseen voi olla moni sellainenkin halukas panostamaan, joka ei osaa antaa arvoa "perinteiselle kirjastolle". Kun tappiot käännetään voitoiksi, ahdistava puolustustaistelu muuttuu innostuneeksi ja uutta luovaksi toiminnaksi – ja kirjastojemme tulevaisuus voi osoittautua hyvinkin valoisaksi!

Mikko Lahtinen
Kirjoittaja on valtio-opin dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Viime vuonna häneltä ilmestyi teos Kirjastojen maa (Vastapaino).

[Julk. Pirkanmaan Vasemmiston vaalilehti 2011]

20.1.2011

Sastamalan kirjastopalvelut tulisi uudistaa



Julkaistu lyhynnettynä versiona Alueviestissä 19.1.2011 ja Tyrvään Sanomissa 20.1.2011

Päätös pitää Sastamalan pääkirjaston kiinni lauantaisin on toki huono asia. Tämä on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Kaupunkimme kirjastotoimen ongelmien syyt ovat huomattavasti syvemmällä ja kehittämishaasteet sen mukaiset. Niissä ei ole kysymys vain tämän lakisääteisen peruspalvelun rahoituksesta, vaan myös sen tarkoituksenmukaisesta käytöstä.

Sen sijaan, että Sastamalan kirjastopalveluja arvioidaan vain raskaaksi koettuna menoeränä, kirjastojamme tulisi määrätietoisesti kehittää Kirja-Sastamalan olennaisena ulottuvuutena ja kunnallisen hyvinvoinnin perustekijänä.

Nyt olemme ajautumassa tilanteeseen, jossa on syntymässä perin ikävä vastakkainasettelu todella lupaavan valtakunnallisesti merkittävän toiminnan (Vanhan kirjallisuuden päivät ja Pukstaavi) ja paikallisen peruspalvelun (kirjastot) välillä: VKP ja Pukstaavi kukoistavat, kirjastopalvelut näivettyvät. Tällainen asetelma ei voi olla kunniaksi paikkakunnallemme. Merkitseehän se sitä, että ulospäin Kirja-Sastamala näyttäytyy todellisena kulttuurin ja sivistyksen tyyssijana, mutta sisältäpäin katsoen asiat ovat vallan toisin.

Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisässä – niinkö myös Kirja-Sastamalaksi kutsuttu "kulttuurikakkumme"?

Melko laajan oman kirjastokokemukseni perusteella tiedän, että Sastamalan kirjastotoimi ei edusta valtakunnallista kärkeä, tuskin edes alempaa keskitasoa. Jo verkkosivut sen paljastavat. Niiltä löytyy vain perusinformaatiota, mutta ei jälkeäkään toiminnasta, joka kertoisi kirjastotoimen innostuneesta ja luovasta kehittämisestä. Tämä ei varmastikaan johdu vain siitä, ettei kenelläkään ole ollut aikaa paneutua verkkosivujen tekemiseen, vaan myös siitä, että innostuksesta ja luovuudesta todella on pulaa. Ja miten ne voisivatkaan kukoistaa, kun voimat vie perusrutiineista selviytyminen?

Sastamalan kirjastotoimen palveluksessa on parisenkymmentä virkailijaa. He vastaavat seitsemän kirjaston ja yhden kirjastoauton toiminnasta. Opetusministeriön viimeisimmän (2009) kirjastotilaston mukaan henkilötyövuosien määrä meillä oli 21,19, ja nyt virkojen täyttämättä jättämisen seurauksena luku laskenee alle kahdenkymmenen. Vertailun vuoksi: 28.000 asukkaan Kangasalla henkilötyövuosia oli 22,46; 30.000 asukkaan Nokialla 21,64; samankokoisella Ylöjärvellä 26,72.

Asukaslukuun suhteutettuna Sastamalan kirjastotoimen henkilöresurssit pärjäävät edelleen vertailussa. Ongelman ydin ei ole tässä, vaan siinä, että meillä henkilöresurssit jakautuvat peräti seitsemän kirjaston ja yhden kirjastoauton kesken, kun Nokialla ja Ylöjärvellä on pääkirjaston ja kirjastoauton lisäksi vain kaksi sivukirjastoa; Kangasallakin pärjätään neljällä.

Edes muutaman henkilötyövuoden lisäys ei muuttaisi Sastamalan perustilannetta, sillä henkilöstölisäys jouduttaisiin edelleen käyttämään kirjastojen perusrutiinien hoitamiseen ja aukiolon turvaamiseen. Ja mitä niukemmat resurssit ovat sitä tarkemmin niiden käyttöä tulee miettiä.

Pitäisikö siis Sastamalan kirjastojen toimipisteitä karsia, jotta kirjastotoimessa voitaisiin keskittyä jäljelle jääneiden yksiköiden kehittämiseen? Tämä olisi tyly ja näköalaton ratkaisu, sillä Sastamala on laaja ja monikeskuksinen kaupunki. Kaikki nykyiset kirjastomme ovat tarpeen, mutta ne uhkaavat vääjäämättä taantua muutaman tunnin viikossa auki oleviksi lainaamoiksi, joiden kiinteät kulut suhteessa laskevaan käyttöasteeseen kasvavat kasvamistaan. Kirjasto, johon ei panosteta, on kallis mutta taantuva kirjasto.

Jotta kirjastotoimemme ei uhkaisi tehdä koko Kirja-Sastamalasta vain päältä kaunista kakkua, tulisikin kirjastojamme ryhtyä kehittämään rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Pelkkä kirjastopalvelujen määrällinen arviointi ei riitä. Tarvitaan luovaa ja innovatiivista uutta kirjastoajattelua. Sitä Suomessa on poikkeuksellisen runsaasti tarjolla, esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriössä tai Suomen kirjastoseurassa ja alan oppilaitoksissa (yliopistot ja ammattikorkeakoulut). Maastamme löytyy myös monia pieniä ja suuria kirjastoja, joista voisi hakea mallia siihen, miten monipuolinen ja korkeatasoinen kirjastopalvelu järjestetään.

Seuraavassa muutama konkreettinen ehdotus. Niiden lähtökohtana on se, ettei kirjastopalvelujamme "kehitetä" leikkauksia ja supistuksia tehden, vaan luovassa ja innostuneessa hengessä, Kirja-Sastamalan ja ylipäänsä paikallisen hyvinvoinnin olennaisena perustekijänä.

Olen myös vakuuttunut siitä, että päättäjämmekin alkavat nykyistä enemmän panostaa kirjastoihimme, kun niitä ryhdytään kehittämään likeisessä yhteydessä Sastamalan ja sen taajamien muuhun elämään ja hyvinvointipalveluihin.

Ensinnäkin kirjastopalvelut tulisi tuoda saman katon alle taajamiemme muiden peruspalvelujen kanssa. Yhdistetty kirjasto, päiväkoti, vanhainkoti, asiamiesposti, koulu, nuorisotila, terveysasema, kunnan monipalvelupiste, jne. voisi muodostua todelliseksi "hyvinvointikeskukseksi". Tästä on olemassa toimivia esimerkkejä, kuten Kummelin monipalvelutalo nykyään Naantaliin kuuluvassa Velkuassa.

Toiseksi kirjastopalvelujemme eläköityvän henkilökunnan tilalle tulisi palkata opinnoissaan nykypäivän rikkaaseen ja ennakkoluulottomaan kirjastotyöhön koulutettuja nuoria ja innokkaita alan ammattilaisia. Eteläsuomalaiseen kaupunkiin on kyllä tulijoita vaikka kuinka, kunhan kutsu käy. Uudistuvan kirjastotoimen johtajaksi tulisi nimetä vastaavanlainen luova ja määrätietoinen henkilö kuin on Pukstaavin Leena Aaltonen tai VKP:n toiminnanjohtaja Johanna Kurkikangas.

Kolmanneksi kirjastopalveluiden laadun parantamiseksi kirjastosta olisi tehtävä merkittävä osa Kirja-Sastamalaa. Tällöin Kirja-Sastamalan valtakunnallisesti merkittävät toiminnat eivät asetu paikallisen kirjasto-, kulttuuri- ja sivistystoimen vastakohdaksi ja aiheuta pahimmillaan kaunaa ja katkeruutta.

Sen sijaan "valtakunnallisen" ja "paikallisen" tulee täydentää ja vahvistaa toinen toisiaan. Pukstaavin ja Vanhan Kirjallisuuden päivien tulisikin näkyä ja kuulua kirjastojemme ja koulujemme jokapäiväisessä elämässä. Varsinkin pienessä kunnassa kulttuuria tulee kehittää kokonaisvaltaisesti ja yksituumaisessa hengessä. Tämä on myös taloudellisesti edullisista.

Kirja-Sastamalan valtakunnallisesti merkittävien toimintojenkin kannalta välitön yhteys paikalliseen kirjasto-, kulttuuri- ja sivistystoimeen olisi mainio asia. Se näet lisäisi Pukstaavin ja VKP:n "katu-uskottavuutta" kuntalaisten ja päättäjien keskuudessa. Ulkopaikkakuntalaiset voisivat puolestaan havaita, että Sastamalassa todella arvostetaan kirjakulttuuria sekä ylipäänsä sivistystä ja hyvinvointia. Esimerkistä käy Kuhmo, jonka musiikkijuhlat ja kalevalalaisen kulttuurin keskus ovat poikineet myös upean kirjastotalo Atalanten ja tarjonneet todellisen piristysruiskeen myös paikalliselle elinkeinoelämälle.

Jos kirjastopalvelujamme todella aletaan kehittää luovasti ja innostuneesti osana muita peruspalvelujamme ja Kirja-Sastamalaa, avautuu myös monenlaisia uusia rahoitusmahdollisuuksia. Kukoistusta tavoittelevasta kirjastoimesta kiinnostutaan ja siihen halutaan panostaa.

On siis päästävä irti tappiokierteestä ja saatava aikaan menestyskierre. Varat, jotka sijoitetaan pelkkään hengissä pysymiseen eivät edistä kuin hengissä pysymistä. Mutta varat, jotka sijoitetaan kehitykseen, tuottavat uutta elämää ja kasvavat monenlaista korkoa. Ja kun päättäjät osoittavat tukea ja kannustusta kirjastotoimelle, niin kirjaston johtaja ja hänen motivoituneet alaisensa voivat todella yltää parhaimpaansa.

Sastamalan kirjastojen tulevaisuus on tehtävä! Meidän sastamalalaisten tehtävä on laittaa kirjastoasiamme kuntoon. Vastuu on myös kirjaston käyttäjien. Tavallisten kuntalaisten tulee osallistua kirjastotalkoisiin. Kirjastojemme kehittäminen vaatii meiltä kaikilta tekoja. Asiakaslähtöisyys on myös sitä, että asiakkaat ottavat vastuuta kirjastopalveluistaan.

Ehdotan aluksi kirjastoseminaaria, johon osallistuisivat kaikki Kirja-Sastamalan toimijat nimekkäine tukijoineen sekä yhdistykset, elinkeinoelämä, kunnalliset päättäjät ja jokainen kynnelle kykenevä kuntalainen.

Edelleen ehdotan, että asetetaan työryhmä, jonka tehtävänä on laatia monipuolinen ja laaja-alainen esitys Sastamalan kirjastotoimen perinpohjaiseksi uudistamiseksi.
Vain uudistusten myötä voi koittaa aika, jolloin sastamalalaiset voivat olla ylpeitä kirjastoistaankin. Silloin myös lauantain aukiolo järjestyy kuin itsestään!


Mikko Lahtinen
"Kirjastojen mies"

26.12.2008

Fredrik Cygnaeus - aristokraatti demokraatti




Mikko Lahtinen
Fredrik Cygnaeus aristokraatti – demokraatti

(Tämän artikkelin suppea versio on ilmestynyt niin & näin -lehden numerossa 3/2008, ks. myös
http://filosofia.fi/tallennearkisto/tekstit/3930)


Elkötte, etinen kansa,
Lasta kaltoin kasvatelko
Luona tuhman tuuittajan,
Vierahan väsyttelijän!
Lapsi kaltoin kasvattama,
Poika tuhmin tuuittama
Ei tule älyämähän,
Miehen mieltä ottamahan,
Vaikka vanhaksi eläisi,
Varreltansa vahvistuisi.


Jo vuonna 1907 Fredrik Cygnaeuksen (1807–1881) syntymän satavuotismuistojuhlaa vietettäessä valitettiin, että tämä suomalaisuusliikkeen ”suuroriginelli” oli vieras ja unohdettu uuden vuosisadan ihmisten keskuudessa. Juhlavuosi 2007 osoitti, ettei Cygnaeus ole täysin unohtunut historian hämärään, vaikka massamedia ei päivänsankaria juuri mitenkään noteerannutkaan. Cygnaeuksen elämänvaiheet, persoonallinen karaktääri sekä kirjoitukset häneltä ja hänestä ansaitsevat huomiota – eivät vain ”antikvaaris-museaalisista” syistä, vaan innostaakseen uusiin tutkimuksiin ja Cygnaeus-harrastuksiin. Omana aikanaan Cygnaeus poikkesi jo ulkoiselta olemukseltaan ja sukutaustaltaan kansallismielisestä toveripiiristään, mutta huomiota ansaitsevat myös tämän aristokraattisen hahmon poikkeukselliset ”demokraattiset” näkemykset Suomen kansasta ja luokkatietoiset analyysit Kalevalan Kullervosta ja hänen orjuuttajistaan seppä Ilmarisesta ja muusta kansalliseepoksen ”paremmasta väestä”.

Cygnaeus aristokraatti
Aate- ja ikätovereistaan Lönnrotista, Nervanderista, Runebergista ja Snellmanista poiketen Fredrik Cygnaeus tuli varakkaasta ja vaikutusvaltaisesta suvusta ja perheestä. Piispan poika ja pojanpoika ei joutunut keskeyttelemään opintojaan toimeentulonsa turvaamiseksi, eikä juuri harjoittamaan kieltäymyksen hyvettä ajan aineellisten houkutusten edessä. Cygnaeuksen kosmopoliittinen maku näkyi kiireestä kantapäähän, eivätkä ylelliset ateriat ja mieluisat herkut ainakaan estäneet hänen hahmonsa tanakoitumista. Tuuheat tummat hiukset, runsaina rönsyävät kulmakarvat sekä muhkeat pulisongit (yleensä ilman partaa) yhdessä tavaramerkiksi muodostuvan venetsialaisen viitan kanssa synnyttivät aikalaisissa ”italialaisen” vaikutelman ja loivat legendaa. Italiassa ja muualla manner-Euroopassa Cygnaeus olikin enemmän kuin kotonaan, kuten vuosina 1843–47 tehty laaja Euroopanmatka osoitti. Sivistynyttä ja tavat hallitsevaa suomalaista maailmanmiestä ei torjuttu ajan eurooppalaisissa kulttuuri- ja seurapiireissä. Niissä hän tapasi sellaisia kuin Victor Hugo, George Sand ja Alessandro Mazzini ja Nikolai Gogol. Seurustelutaitoinen Cygnaeus luotti itseensä vaativassakin seurassa tai kun myöhempien vuosien yliopistollisissa ja muissa luottamustehtävissä tuli lähestyä vaikutusvaltaisia keisarillisia tahoja. Tärkeitä suhteita eliittiin muodostui myös Haminan kadettikoulussa, jossa hän toimi opettajana 1833–1837, ehkei niinkään rehtorin toimessa Helsingin triviaalikoulussa 1839–1843.
Cygnaeuksen epäkäytännöllisyys ja hajamielinen huolettomuus yksityisten asioiden hoidossa ei estänyt taitavaa toimintaa yleisten asioiden parissa – ja niitä hoitaessa oli mahdollista avittaa myös asioiden yksityisempää puolta. Pietarissa palvellut Reinhold Cygnaeus syystä nimittikin veljeään ”Armfeltin salaneuvokseksi”. Siinä missä kreivi sai kuulla valaisevia tietoja akateemisista asioista, Cygnaeus hankki etuja yliopistolle ja usein myös ”jotain tekaistua siltaa tai oikopolkua myöten siirtyi omiin mieskohtaisiin asioihinsa, joita hän ei väsynyt luottavaisesti ja vihdoin menestyksellä laskemasta Armfeltin sydämelle”. Topeliuksen mukaan Cygnaeuksessa oli maailmanmiestä ja hovimiestä, joka katsoi, että ”maaherroja sopii kohdella ansion mukaan, mutta keisarien ja naisten suhteen täytyy olla varovainen”. Hän oli grand seigneur, jolle oli mieluista etsiä nuoria kykyjä yliopistossa ja taiteen kentillä siipiensä suojiin ja turvata heidän toimeentulonsa. Eliel Aspelin-Haapkylän mukaan Cygnaeus kohteli nuoria ”olympolaisella ylemmyydellä”, ja häntä tuli lähestyä ”niinkuin jotakin majesteettia”. Toisaalta Cygnaeuksen kiinteät suhteet nuorisoon perustuivat jo Haminan aikaan ja hänen toimiinsa pohjalaisosakuntien kuraattorina (1838–1849).
Myös Topelius sai osansa majesteetillisesta suosiosta, kun Cygnaeus järjesti tämän Suomen historian henkilökohtaiseksi professoriksi hakemuksetta heti itse tultuaan valituksi ainoana hakijana vasta perustetun estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professorin oppituoliin maaliskuussa 1854. Ministerivaltiosihteeri Armfelt oli ehdottanut Cygnaeukselle virkaa jo 1848, mutta tämä oli malttia ja harkintaa osoittaen pyytänyt, että hänet valittaisiin tavanomaista menettelyä noudattaen. Väliajan hän hoiti yleisen historian professorin virkaa (1848–1853). Topeliuksen tapauksessa meneteltiin suorasukaisemmin ja sen tähden hän sai vuosien ajan kuulla saaneensa viran muilla kuin tieteellis-akateemisilla ansioillaan. Cygnaeus sai oman virkansa ansiosta, sillä hän oli jo kielitaitonsa ja lukeneisuutensa puolesta maan sivistyneistön ehdotonta huippua. Hän oli myös jo julkaissut merkittäviä historiallisia tutkielmia, kuten virkaväitöskirjansa Konung Erik XIV som dramatisk karakter (1853) sekä draamateoksia, kuten Claes Flemings tider (1851). Cygnaeuksen asema yliopistossa vain vahvistui, kun hänet nimitettiin historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan dekaaniksi vuoden 1856 alusta. Kun yliopiston sijaiskansleriksi vuonna 1855 tuli kadettikoulun entinen johtaja kenraali J. R. Munck, hän sai myös kadettikoulussa toimineesta dekaanista lojaalin ja tarmokkaan yhteistyökumppanin, joka osasi taitavasti ohjailla ylioppilaita ”turvallisille urille”.
Sukupolvien ajan Cygnaeuksen esi-isiä oli ollut kirkkoherroina tai kappalaisina Savossa, etenkin Joutsenon seudulla, kuten Fredrik Cygnaeuksen isoisän isän Zakarias Cygnaeuksen pysyttämästä sukunimestä (lat. cygnus, joutsen) voi havaita. Suku oli esiintynyt myös nimillä Jousenius, Joutsenius, Svanaeus, Svahn ja Zygnaeus. Näin myös Fredrik Cygnaeuksen sukutaustan itäsuomalaisuus erotti hänet mainituista maan läntisistä osista tulevista tovereistaan. Cygnaeus tosin ”antoi itsensä syntyä” Hämeenlinnassa, varttui Hollolassa ja sitten isänsä Zachris Cygnaeus nuoremman hallitsemassa piispantalossa Porvoossa. Virkaansa isä ei ehtinyt hoitaa kuin vuoden verran ennen kuin keisari Aleksanteri I kutsui hänet Pietariin luterilaisten seurakuntien piispaksi vuonna 1820. Nimitys ei ollut sattuma, sillä hallitsijapiireissä piispa Cygnaeus oli ollut heti sotavuosista lähtien aktiivisen ja luotettavan lojalistin maineessa. Hän myös lukeutui niihin aikoinaan Porthanin valistusopeista innostuneisiin ja ammentaneisiin fennofiileihin, joilla oli edellytyksiä ymmärtää ne monet yleiset ja yksityiset mahdollisuudet, joita uusi asema Venäjän yhteydessä tarjosi. Pietarissa nuorelle Cygnaeukselle avautuivat monin verroin laajemmat yhteydet ja ulottuvuudet kuin mitä Suomella olisi ollut tarjota. Suku katsoi nyt kuuluvansa ylempään virka-aateliin.
Porthania ikänsä ihaillut piispa tahtoi lähettää poikansa nimenomaan Suomen yliopistoon – eikä vähiten siksi, ”että sinä kerran arvokkaasti astut tuon suuren miehen oppituoliin”! Jo kotiopettajana Pietarissa oli toiminut suomalaisten menneisyyden kannalta merkittävillä tutkimuksillaan pian mainetta saava A. J. Sjögren. Kun Cygnaeus vuonna 1823 aloitti opintonsa Keisarillisessa Turun Akatemiassa, sai Runebergin, Snellmanin ja muiden kansallismielisten ylioppilaiden toveripiiri täydennyksekseen eurooppalaisen sivistyksen eri ulottuvuuksia tuntevan, ranskalaista koulua käyneen nuoren originellin, joka toisaalta oli sisämaassa vietettyinä lapsuusvuosinaan saavuttanut kohtalaisen suomen kielen taidon. Tulevan kehityksen kannalta myös Cygnaeuksen ensimmäinen kortteeri oli ideaalinen, sillä hän saattoi asua pian filosofian professoriksi nimitettävän J. J. Tengströmin perheessä, jota emännöi Suomen Venäjään liittämisessä merkittävää osaa näytelleen arkkipiispa Jakob Tengströmin tytär Sofia Magdalena af Tengström. Cygnaeus viihtyi Tengströmien seurassa myös yliopiston muutettua Helsinkiin ja Lauantaiseuran tarjotessa foorumin innostavaan ajatustenvaihtoon.
Huoleton Cygnaeus ei pitänyt kiirettä tutkinnossaan, vaan perehtyi intohimoisesti ajan kirjallis-filosofisiin suuntauksiin, eritoten romantiikkaan, sekä alkoi toteuttaa elinikäiseksi osoittautuvaa runoilijan kutsumustaan. Jälkimmäisestä harrastuksesta kehkeytyikin suomalaisen kirjallisuuden historian ehkä tragikoomisin näytelmä, kun aatteen ja tunteen paloa hehkuvan runoilijaboheemin ”keskityksen puutteesta” kärsivät vuolassanaiset, joka suuntaan rönsyilevät runoteokset saivat yksi toisensa jälkeen osakseen arvostelijoiden moitteet ja päänpyörittelyt. Vasta Cygnaeuksen noustua merkittävään yliopistolliseen asemaan alkoi kriitikoiden sanoista paistaa maltti ja harkinta.
Kultivoituneista tavoistaan ja sosiaalisista taidoistaan huolimatta Cygnaeusta on luonnehdittu umpimieliseksi, salaperäiseksi ja yksinäiseksi persoonaksi. Tämän totesi jo isä kirjeissään nuorelle ylioppilaalle kuin myös Snellman ystävänsä haudalla maaliskuussa 1881. Pitkältä ulkomaanmatkalta ei kotimaassa odottaville ystäville juurikaan herunnut tarkempia tietoja reiteistä ja matkankäänteistä. Harvat kirjeet toistivat samaa kaavaa kuin Cygnaeuksen runotkin, kun kirjoittavan ”minän” yhä uusia assosiaatioita tuottava tajunnanvirta irrotti kuvauksen ajan ja paikan realiteeteista, ”sillä hänen fantasiansa lento ei tiennyt rajoista”. J. J. Nervanderin mukaan ”olisivat sinun kirjeesi voineet yhtä hyvin ja samaa sisältäen olla kirjoitettuja ’Nova Zemlan vuorilla ja Ceylonin paahteisissa laaksoissa’ kuin Pariisissa: siihen määrin on sinun oma minäsi kirjeissäsi peittänyt sinulta ympäristösi”. Vaikka Cygnaeus suuresti korosti ”minän” subjektiivisia tuntemuksia, ei lukijalle silti avautunut näkymää kirjoittajan yksityiseen minään, vaan ”minä” muistutti fichteläistä ’absoluuttista egoa’, joka tuotti ja välitti ’maailmaa’ empiiriset yksityiskohdat sivuuttavana totaalisena mielteenään. Saksalaisista filosofeista Fichte olikin Schellingin ja Herderin ohella Cygnaeukselle läheisin, joskin hän löysi myös Hegelin opeista perspektiivejä ’tunteen’ ja ’järjen’ suhteiden ratkomiseen. Kirjailijoista hän ihaili eniten Shakespearea ja muistutti Jean Paulia ”alkuperäisyyden ja alituisesti vaihtelevien, toisiaan kiirehtivien ja toistensa yli tulvehtivien ajatuksien puolesta”.
Cygnaeus sanoi kuuluvansa traagilliseen sukuun. Sitä sopi hyvin edustamaan hänen isoisänsä isä, mainittu Mäntyharjun kirkkoherra Zakarias Cygnaeus. Tämä valistusoppeja seurakunnassaan vimmalla kylvänyt hengenmies menetti järkensä ja eli kolmattakymmentä vuotta ”sielunsairaana”. Cygnaeuksen kuvauksen mukaan ”hän oli vilkkaasti työskentelevä henki, mutta häneltä näyttää nuoruudessaan puuttuneen se kristillinen kyky, että olisi pystynyt ’kurittamaan’ sielun levottomasti kuohuvia aaltoja, ja hän menehtyi sen tyrskyihin […] Yksipuolisesti ihastuneena proosalliseen valistus-kiihkoon, joka niin sanottuna vapauden aikana raivosi herkkäliikkeisimmissä mielissä meidänkin maamme pimeillä perillä, arvosteli hän kohonnutta lammaslaumaansa – miltei elukoiksi.” Rahvas torjui ankarat valistuspyrkimykset ja uskoi noita-akan noituneen ikiaikaisia pyhiä puita ja paikkoja valistustoimillaan häpäisseen kirkkoherransa. Isonvihan seurauksena kahden puolen rajaa jakautuneen seurakunnan johtaminen lienee myös laittanut hermot liian kovalle koetukselle. Pappila sijaitsi Venäjän puolella, mutta seurakunnan enemmistö oli Ruotsin puolella rajaa. Käskyjä ja vaatimuksia sateli sekä Porvoon tuomiokapitulin että Venäjän oikeuskollegion suunnasta.
Sielun levottomasti kuohuvien aaltojen kurittaminen oli perin vaikeaa myös Fredrik Cygnaeukselle. Ideoiden tulvasta ei useinkaan syntynyt muodoltaan valmiita ja sisällöltään viimeisteltyjä teoksia: ”Hänen esityksensä lähtökohta oli aina hyvin valittu, usein kekseliäs, ja päämäärä varmasti suunniteltu, mutta aiheen käsittely harhautui alituisiin syrjähyppäyksiin. Se oli suunnaltaan vakava virta, joka kulki varmasti päämaaliinsa, mutta se oli samalla täynnä koskia, joitten vaahdonpirskeet räiskähtelivät rannoille.” Kaikesta huolimatta Cygnaeus osoitti myös peräänantamatonta sitkeyttä hänelle kaikkein läheisimmissä käytännöllisissä pyrkimyksissään eli yliopiston johtotehtävissä 1850-luvun vaikeina vuosina sekä taistellessaan kahden vuosikymmen ajan suomalaisen taideakatemian perustamisen puolesta.
Ehkä Cygnaeuksen kielteinen suhtautuminen suorasukaiseen valistustyöhön von Oben ja valistuksen ajan proosalliseen ”järkeisuskoon” sai lisäperusteita suvussa kerrotuista kirkkoherra Cygnaeuksen katkerista kokemuksista seurakunnassaan. Omaksumassaan romantiikan hengessä Fredrik Cygnaeus korosti tunteen, luonnon ja alkukantaisen merkitystä vastapainona yksipuoliselle järjen, kulttuurin ja edistyksen palvonnalle. Hänen tapauksessaan romantiikka ei kuitenkaan tarkoittanut abstraktia ”anti-intellektualismia”, vaan paljon radikaalimmin ja konkreettisemmin arvostavaa suhtautumista tavallisen kansan omiin tuntoihin ja tuntemuksiin (tästä enemmän luvussa kolme). Tässä suhteessa myös romantiikka ammensi valistuksen ja Ranskan vallankumouksen demokraattisesta ja egalitaarisesta aateperinnöstä.
Cygnaeusta ja hänen sukuaan voi luonnehtia myös draamalliseksi, kun tällä viitataan poikkeuksellisen rikkailla puhujanlahjoilla varustettuihin suvun jäseniin. Cygnaeus kertoo vaikuttuneensa siinä määrin isänsä rohkaisevasta puheesta sorretun suomalaisvähemmistön muodostaman pietarilais-inkeriläisen seurakuntansa edessä, että siitä hetkestä lähtien omaksui elämäntehtäväkseen suomalaisuuden asian edistämisen. Jos Cygnaeuksen kirjalliset työt saivatkin osakseen ankaraa kritiikkiä, niin hänen poikkeuksellisia puhujanlahjojaan ei kiistetty. Aikalaistodistuksen mukaan ”hänen originellien, usein nerokasten aatteittensa tulva, missä toinen ajatus hänen sielussaan välittömästi herätti eloon toisen, ynnä hänen suuri kykynsä sovittaa ryhtinsä ja äänensä puhutun sisällyksen mukaan, vaikuttivat että Cygnaeus pystyi tempaamaan mukaansa kuulijansa kenties suuremmassa määrin kuin mitä kukaan muu puhuja Suomessa on voinut”. Yleensä hän piti puheensa valmistamatta ja papereihin turvautumatta luottaen tilanteen mukaansa tempaavaan voimaan: ”Sanat tulvivat hänen huuliltaan niin elävän voimakkaina, niin lämpimän vakuuttavina, niin sattuvan sointuisasti väritettyinä, ettei kuulijakunta ennättänyt aprikoida”. ”Vastustamattomasti hän sai kuulijansa näkemään elämää ja sen ilmöitä niinkuin hän itse katseli niitä, nimittäin suuresti”. Myös luennoillaan kadettikoulussa ja myöhemmin yliopistossa hän tempaisi sankan yleisönsä mukaansa saaden nämä voimakkaasti eläytymään käsiteltävään aiheeseen. Cygnaeuksen puheiden huipennus oli lähinnä Topeliuksen kuvauksen ansiosta myyttisen aseman saanut ruotsinkielinen puhe Suomen nimestä Flooran päivän juhlassa toukokuussa 1848.

Cygnaeus jälkeen Cygnaeuksen
Juuri Flooran päivän puheestaan sekä toiminnastaan suomalaisen taide-elämän hyväksi Cygnaeus parhaiten muistetaan. Vuodesta 1882 toiminut Cygnaeuksen galleria Katajanokalla on siirtänyt hänen nimensä 2000-luvulle. ”Mutta Cygnaeus! Mitä hänellä on sanottavaa meidän ajallemme? […] Kuka kysyy enää häneltä neuvoa, kuka viittaa hänen teoksiinsa? Ei kukaan”, kärjisti suurlakon ja eduskuntauudistuksen tunnelmissa vuonna 1907 Valfrid Vasenius Cygnaeuksen satavuotismuistoksi toimitetussa Valvojan juhlajulkaisussa. Cygnaeus oli vieras individualismiin ja realismiin suuntautuvalle uudelle ajalle, esitti Vasenius. Aivan täydellinen unohdus ei kuitenkaan ollut, kuten juhlajulkaisun kymmenkunta kirjoitusta, samana vuonna suomeksi ilmestynyt Emil Nervanderin elämäkerta ”Fredrik Cygnaeus. Muistokuva” sekä Cygnaeuksen Kullervo-tulkinta Kalevalan traagillinen aines (ruotsiksi 1853) V. Tarkiaisen suomennoksena ja myös ylioppilaskunnan järjestämä muistojuhla osoittivat. Laajemmalle yleisölle Cygnaeusta oli tehty tykö julkaisemalla Kansanvalistusseuran Elämänkertoja-sarjassa Nervanderin elämäkerran suppea kansapainos (1901). Pian myös ilmestyi saman kirjoittajan artikkeli Cygnaeuksesta Oman maan ensimmäisessä painoksessa (1908).
Vasenius halusi kirjoituksessaan osoittaa, että Cygnaeuksen näkemykset kirjallisuuskritiikistä vaativana lähilukuun ja lukeneisuuteen perustuvana teosanalyysina olivat kaikkea muuta kuin aikansa eläneitä. Kirjallisuuskritiikin näkökannalta kohdettaan lähestyi myös Arvid Hultin Finsk Tidskriftin laajassa muistokirjoituksessa ”Fredrik Cygnaeus som litterär kritiker” (1907). Hän korosti Cygnaeuksen merkitystä Runebergin runouden ”demokraattisten” sekä luonnon ja ihmisarvon kunnioituksesta kertovien ulottuvuuksien hahmottajana: ”Starkt betonande det patriotiska och nationella i Runebergs diktning uppskattade han icke mindre det demokratiska i hans poetiska naturell och framhöll tillika hans öppna sinne för naturen, hans kärleksrika humor.” Tulkinnallaan Hultin myös jatkoi ”demokraattisten” Runeberg-tulkintojen linjaa, jonka useat muut edustajat – kuten C. G. Estlander, Yrjö Hirn ja viimeksi Johan Wrede – ovat tulleet jyrkän nationalistisesta ideologiasta vapaasta Suomen ruotsinkielisestä liberaalista kulttuuripiiristä.
Satavuotisjuhlien jälkeen oli kuitenkin hiljaista. Lojalismin kannalla ollutta Cygnaeusta lienee karsasteltu venäläistämistoimien paineessa ja itsenäisyyden alkuvuosina. Poikkeuksia olivat Tarkiaisen tutkielma Fredrik Cygnaeus runoilijana (1911) sekä Alfons Takolanderin Pedagogiska föreningens tidskriftissä julkaistu ”Fredrik Cygnaeus som pedagog” (1910). Valvojassa (tuolloin Valvoja–Aika) Cygnaeus noteerattiin juhlajulkaisun jälkeen vasta vuonna 1924, kun lojalistiseen Forsman–Koskinen–Koskimies-sukuun kuulunut nuori kirjallisuudentutkija Rafael Forsman (Koskimies) julkaisi esseensä ”Etelä ja pohjola Fredrik Cygnaeuksen teoksissa”. Hän vastasi myös Kansallisen elämäkerraston (1927–1934) Cygnaeus-biografiasta (1927). Forsmanin päätyö Cygnaeuksesta oli vuonna 1923 ilmestynyt väitöskirja Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, jossa analysoitiin Cygnaeuksen kirjallis-historiallisia taustoja, sekä sen jatko-osa (1925), jossa Forsman käsitteli Cygnaeuksen humaniteetti-ajatusta, kulttuuriohjelmaa sekä esteettisiä ja kansallisuutta koskevia näkemyksiä. V. A. Koskenniemi julkaisi teosparista tuoreeltaan myönteisen arvostelun ”Fredrik Cygnaeus redividus”, jossa hän myös pohti Cygnaeuksen persoonallisuuden ja toiminnan moniulotteisuutta. Samoihin aikoihin Erik Kihlman puolestaan selvitti Nya Argusin kirjoituksessaan ”Fredrik Cygnaeus. Poeten” (1923) tämän runoilijanlaatua ja ”Fredrik Cygnaeus. Kritikern” (1923) tämän merkitystä suomalaisen (akateemisen) kirjallisuuden tutkimuksen synnyn kannalta. Suomen sotilaiden historian kirjoittajana Cygnaeuksen merkitystä puolestaan arvioi Gabriel Rein alun perin esitelmänä pidetyssä (1928) kirjoituksessaan ”Fredrik Cygnaeus Suomen soturien historian kirjoittajana” (1930). Valvojassa Cygnaeus esiintyi viimeisen kerran L. Wennevirran artikkelissa ”Fredrik Cygnaeus ja Suomen kuvataide” (1946). I. Havun teoksessa Lauantaiseura ja sen miehet Cygnaeus sain oman lukunsa ”Suuroriginelli Fredrik Cygnaeus”. Havun kynästä on lähtöisin myös artikkeli ”Teatterikiista Helsingissä v. 1861” (1943), jossa Cygnaeus kunnostautuu ylioppilaiden puolustajana ajan kulttuurikiistoissa. Merkittävässä roolissa tämä on myös vuonna 1939 julkaistussa S. G. Elmgrenin Muistiinpanoissa, jonka merkinnät ajoittuvat 1850- ja 60-luvulle.
Sotien jälkeen Cygnaeus oli esillä mutta jokseenkin niukasti, kuten juhlavuonna 1957. Jälleen aktiivinen oli Rafael Koskimies, joka julkaisi Historiallisessa Aikakauskirjassa artikkelin ”Fredrik Cygnaeus historiankirjoittajana”. Maininnan ansaitsee myös Eino Krohnin kirjoitus ”Fredrik Cygnaeus kirjallisuuskritiikistä”, jossa painoa saa varsinkin tämän jalo pyrkimys puolustaa Aleksis Kiveä hyökkäyksiä vastaan. Koskimies palasi viimeisen kerran aiheeseensa esitellessään ja julkaistessaan vuonna 1966 Cygnaeuksen kirjeitä Yrjö Koskiselle. Mielenkiintoista luettavaa on myös Martta Hirnin tutkielma Hur Såg Fredrik Cygnaeus ut?, jossa hän tarkastelee Cygnaeuksen ulkoisesta hahmosta esitettyjä kuvauksia.
Muutoin Cygnaeukseen on voinut törmätä lähinnä erityistutkimusten eräänä juonteena tai kulttuuri-, taide- ja kirjallisuushistoriaa käsittelevien yleisesitysten passuksissa ja erillistarkasteluissa, kuten 1960-luvulla Suomen kirjallisuudessa (Ekelund) ja viime vuosikymmeninä muun muassa teoksissa Suomen kulttuurihistoria (Reitala), Suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen historia (Varpio), The history of Finnish literary criticism 1828–1918 (Varpio), Suomalaisen Kirjallisuuden seura 1831–1892 (Sulkunen), Finlands svenska litteraturhistoria (Wrede), Suomen kulttuurihistoria (Klinge), Kansallisbiografia (Klinge) ja viimeksi The history of Finnish aesthetics from the late 18th century to the early 20th century (Kuisma). Myös Raimo Savolaisen laajassa Snellman-elämäkerrassa (2006) Cygnaeusta käsitellään useassa kohdassa. Historiantutkijoista Cygnaeuksen merkitystä eurooppalaisten aatteiden välittäjänä ja merkittävänä kansallisena organisaattorina on korostanut Klinge Ylioppilaskunnan historiastaan (1967–1968) lähtien. Hänen teokseensa Professoreita (1984) sisältyy luku ”Cygnaeus – kosmopoliittinen patriootti”. Klinge on myös toistuvasti kiinnittänyt huomiota Cygnaeuksen (ja Topeliuksen) rooliin Flooran päivän juhlan taitavana organisoijana ”hullun vuoden” prekäärissä tilanteessa. Mielenkiintoinen itsenäinen tulkinta sisältyy myös Neuvosto-Karjalassa toimineen Eino Karhun teokseen Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun (suom. 1979). Karhu korosti Cygnaeuksen näkemysten demokraattisia ja yleishumaaneja ulottuvuuksia. Kai Laitinen puolestaan esittää esseessään ”Kivi, Cygnaeus ja ironian vaje” valaisevan analyysin näiden kahden suhteesta sekä viime mainitun roolista jälkimmäisen syvällisenä ymmärtäjänä sekä puolustajana August Ahlqvistin hyökkäyksiä vastaan.
Forsmanin kirjojen jälkeen ainoa Cyganeuksesta ilmestynyt laajempi esitys on Kimmo Sarjen käytännöllisen filosofian (julkaisematon) lisensiaatintyö (Hy) Valistus ja romantiikka: esimerkkeinä Anders Chydenius ja Fredrik Cygnaeus (1984). Siihen kaiketi perustuu Sarjen Fredrik Cygnaeus ja romantinen individualismi (1986), jossa tämän Napoleoniin kohdistunut ihannointi liitetään kiinnostavasti ”liberaalisen” Napoleon-kultin historiaan. Tingstenin ja Forssellin Napoleon-legendan syntyä tarkastelevia tutkimuksia (1953 ja 1957) hyödyntäen Sarje esittää, että ”Napoleonissa henkilöityi Cygnaeukselle myös Ranskan vallankumouksen haaveiden – vapauden, veljeyden ja tasa-arvon – toteuttamisen mahdollisuus”. Lisäksi Sarje julkaisi 1980-luvun alkupuolella joitakin lyhyempiä kirjoituksia Cygnaeuksesta. Samalla vuosikymmenellä (1986) julkaistiin myös Pekka Saarelan tutkielma Klassisismi ja isänmaa, jossa kuvataan myös Cygnaeuksen johtamaa Porthanin patsashanketta ja siihen liittynyttä Porthanin ”uudelleenlöytämistä”. Saarelan mukaan Cygnaeukselle – voisi lisätä, että jo hänen Porthania ihailleelle isälleen! – kuuluu kunnia siitä, että Porthan nostettiin päivänvaloon Turun Akatemian hämäristä. Cygnaeukseen taiteenkeräilijänä on puolestaan perehtynyt Susanna Pettersson, jonka teoksessa Lumoutuneet. Tarinoita taiteen keräilystä 1800-luvun Suomessa (2004) on erillinen luku Cygnaeuksesta.
Juhlavuosi 2007 ei muodostunut edeltäjiään (1907 ja 1957) valjummaksi, vaikka massamedia sivuuttikin Cygnaeuksen lähes tyystin, eikä edes Taide tai Synteesi noteerannut tätä suomalaisen taide-elämän ja estetiikan tutkimuksen edelläkävijää. Tiede & edistys sentään huomioi juhlavuoden valitsemalla Cygnaeuksen numeron (1/2007) taiteilijaksi julkaisten otteita tämän runoista ja Sarjen laatiman lyhyen esittelyn. Cygnaeus-seminaari, hänen galleriassaan järjestetty matinea, Klingen juhlaesitelmä sekä ennen muuta suomennoskokoelma Kirjoituksia Kirjallisuudesta 1837–1873 pelastivat päivänsankarin unohdukselta. Myös joitakin yksittäisiä artikkeleita ilmestyi, kuten Kansalliskirjastossa Esko Rahikaisen esitys Cygnaeuksen teosten painatteista sekä Michel Ekmanin kirjoitus Cygnaeuksesta kirjallisuuskriitikkona Historiska och litteraturhistoriska studierissa. Siinä julkaistiin myös Helsingin yliopiston Taiteiden tutkimuksen laitoksen ensimmäisen Cygnaeus-luennon pitäneen Torsten Petterssonin esitys, joskin itse juhlinnan kohde on esillä vain nimeksi. Mielenkiintoisen näkökulman tarjosi myös Minna Uimonen, joka pohtii artikkelissaan ”Fredrik Cygnaeus: kaksoiselämää ja julkisia salaisuuksia?” mahdollisen homoseksuaalisuuden merkitystä tämän elämässä.
Klingen ja Petterssonin esitelmiä lukuun ottamatta juhlatilaisuuksien anti lienee (vielä?) julkaisematta. Kansallismuseon ja Suomen Estetiikan seuran Cygnaeuksen galleriassa (joka samalla täytti 125 vuotta) järjestämässä matineassa (31.3.2007) aiheena oli Cygnaeuksen runous, jota kommentoi toistakymmentä runoilijaa ja tutkijaa. Näihin puheenvuoroihin tutustuminen olisi erityisen mielenkiintoista, sillä Cygnaeuksen poikkeuksellisen rikkaasta kielestä ja runoudesta ei ole esitetty uusia, ammoisista tyyli- ja kirjallisuusideaaleista vapaita tulkintoja. Taiteiden tutkimuksen laitoksen juhlaseminaarissa H. K. Riikonen tarkasteli Cygnaeuksen perintöä Helsingin yliopistossa.
Juhlavuoden ehdottomasti merkittävin julkaisu on mainittu Runebergin runoutta käsittelevien Cygnaeuksen kirjoitusten suomennoskokoelma, jonka toteutumisesta kuuluu kunnia sen suomentajalle ja toimittajalle Martti Bergerille sekä Artemisia-kustantamolle. Nämä uraa uurtavat Runeberg-tarkastelut (vuosilta 1837, 1841, 1850 ja 1860) yhdessä Kalevalan traagillisen aineksen sekä Aleksis Kiveä käsittelevien kirjoitusten kanssa avaavat mielenkiintoisia näkymiä paitsi kohteisiinsa myös itse Cygnaeuksen aatteisiin ja ajattelutapoihin, kuten hänen varsin mielenkiintoisiin ”demokraattisiin” näkemyksiinsä.

Cygnaeus demokraatti
Jo Valfrid Vasenius kiinnitti huomiota siihen, Cygnaeuksen mukaan ihmiskunnan historiaa luonnehtii ”lakkaamaton pyrkimys demokratiseerautumiseen”. Näkemys yhteiskuntien kehityksestä yhä kansanvaltaisempaan suuntaan ei sinänsä ollut mitenkään poikkeuksellinen, vaan pikemminkin suosittu oppi Ranskan 1789 vallankumouksen jälkeisessä vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden aatteiden Euroopassa. Hegelin näkemykset kansanvaltaisten valtiomuotojen kehittymisestä tai Herderin ”humaniteettioppi” olivat tunnettuja ja tunnustettuja myös Suomessa. Näkemystä yhteiskuntien ”vastustamattomasta” kehityksestä demokraattiseen suuntaan toivat fennomaanipiireissä esille niin Snellman kuin myöhemmin Thiodolf Reinin ja Yrjö Koskinenkin. Cygnaeuksen tapauksessa erityistä oli se, että hän sovelsi ”demokratiseerautumisen” näkökulmaa nimenomaan Runebergin runoteosten tulkinnoissaan aina varhaisista Hirvenhiihtäjät- ja Hanna-analyyseistaan (1837) alkaen. Runeberg, tai myöhemmin Aleksis Kivi, oli Cygnaeukselle rahvaan miesten ja naisten omien tuntojen tulkitsija ja välittäjä, ei vain kansan ihannekuvan maalari, kuten nationalistis-romanttisen Runeberg-kultin puitteissa myöhemmin usein tehtiin – kunnes ”petyttiin” todelliseen kansaan sen särjettyä tuon ihannekuvansa. Monista myöhemmistä näkemyksistä poiketen Cygnaeus ei nähnyt mitään ristiriitaa Runebergin ja Kiven kansaa koskevien käsitysten välillä. Päinvastoin, nämä kaksi olivat Cygnaeuksen silmissä kuin samasta puusta veistettyjä.
Arvostelussaan Yhtä ja toista koskien J. L. Runebergin runoelmia Hirvenhiihtäjät ja Hanna (1837) Cygnaeus ylistää Runebergiä siitä, että tämä ”näkee ympäröivät esineet sen [kansan] omilla silmillä”. Mutta vieläkin suurempi ansio on ”herra Runebergin suuri kyky asettua kansan omaan asemaan […] kun hän antaa sen omasta näkökulmastaan tarkastella kohteita, joita se ei pysty selittämään”. Toisin kuin Mooses, joka tyytyi ”korkealta ihaillen tarkastelemaan ihanaa maata”, Runeberg ”tunsi itsensä pikemminkin Joosuaksi ja lähti tasangolle tarttuen mihin tahansa, minkä tieltään löysi”.
Kuten ”kunnioitetun kerjäläisen” Aaron esitys Hirvenhiihtäjissä osoittaa, Runebergille oli ominaista ”eräänlainen runollinen oikeudenmukaisuus, mikä nykyisin entistä vähemmän kuulunee laulajien suvun perhepiirteisiin. Me tarkoitamme tällä ominaisuutta olla tuomitsematta mitään – miten vähäiseksi se eräiden näkökulmasta katsoen voisikin näyttää – alhaiseksi ja halveksittavaksi tai pelkästään varjostumaksi.” Cygnaeus palasi kunnioitetun kerjäläisen teemaan arviossaan Vänrikki Stålin tarinoista (1860). Hänen mukaansa Runeberg osoitti demokraattisuutensa antaessaan alhaisessa asemassa olevalle vänrikille kiistattoman oikeuden ”käyttää halutessaan vapaamielistä pronominia minä”. Tarinoissa vallitsevaa henkeä ilmaisee se, ”että runoilija asettaa tämän vähäisen kansanmiehen istumaan oikeutta ylhäiselle ja alhaiselle, kunnian ja alennuksen tuomarina”. ”On Runebergin suuri onni eikä yhtään vähäisempi ansio, että hän niin varhain onnistui käsittämään, mikä jalous, mikä siveellisesti korkea taso voi mahtua myös matalimpaan suomalaiseen majaan”, kiteytti Cygnaeus.
Vaikka Runebergin ottama kansan näkökulma tai näkökulma kansaan olikin suomalaisessa runoudessa ainutlaatuinen ja kansainvälisessäkin katsannossa edellä käyvä, niin sen edellytyksenä oli kuitenkin kansan merkitystä ja yleisiä ihmisoikeuksia korostava yleinen historiallinen kehitys. Cygnaeuksen mukaan olisi ollut epätodennäköistä, että vielä Porthanin ajan Franzén olisi kyennyt ”demokratisoimaan runoutta alemmaksi kuin että hän aristokraattisista tai jumalten ja jumalatarten asuttamista korkeuksista, jossa tämä oli siihen asti yksinomaan asustanut, alentui nyt kolmannen säädyn pariin, joka kaikkialla pyrki tulemaan joksikin, kun se varsin kauan oli tyytynyt olemaan ei mitään. Franzén oli astunut pitkän askeleen kun hän köyhässä lappalaispapissa napapiirillä ja tämän elämänkumppanissa oli löytänyt runouden aiheen. Mutta sellaiseen sanayhdistelmään kuin ’kunnioitettu kerjäläinen Aaro’ ei hänen järkensä eikä mielikuvituksensa voinut nousta – tahi laskeutua.”
Myös Aleksis Kiven teoksissa kansan näkökulma ja sen moralisoimaton, ”realistinen” esittäminen oli keskeistä. Vaikka Kiven tukijana tunnettu Cygnaeus oli omissa teoksissaan mitä suurimmassa määrin romantiikan perillinen, niin Kiven tapauksessa hän arvosti – ja voimakkaasti puolusti! –tämän ”realistista” kansankuvausta. Vaikka Cygnaeus oli varmaan ensimmäisenä nähnyt von Wrightin veljesten taiteen poikkeuksellisen arvon, ei hän Kiven ”realismia” puolustaessaan empinyt väittää, että ”henkilöt, joilla ei ole ollut tilaisuutta muodostaa mieltänsä realismin oikeudesta taiteessa muiden mukaan kuin niiden, jotka tarjoutuvat v. Wrightin veljesten kauneissa, sievissä ja siivotuissa linnuissa, luulottelevat helposti, ettei realistinen taidekäsite milloinkaan ole valinnut eikä saa valita itselleen muita ilmaisumuotoja, kuin nämät hyvin kasvatetut kuvastukset luonnon ilmeistä.” Toisin kuin Ahlqvist ja muut Kiven parjaajat väittivät, tämän teosten ”realismissa” ei suinkaan ollut kysymys todellisen kansan häpäisemisestä, saati jumalanpilkasta, vaan kansan omia ajattelutapoja ja tuntemuksia kohtaan osoitetusta syvällisestä ymmärryksestä ja tasaveroisesta suhtautumisesta. Pitkähkö sitaatti Nummisuutarit-arvostelusta (1865) puolustanee paikkaansa myös tyylinäytteenä Cygnaeukselta:
”Katsohan sen sijaan tuota aitoa suomalaista, melkein tuimaa totisuutta, jolla Nummisuutarien tekijä on kohdellut oman sisäisen näkemyksensä meidän sisäiselle näkemyksellemme esittämiä henkilöitä! Käyttäisimme kylläkin epäasiallista sanontaa, jos sanoisimme hänen ottaneen nämä mielikuvituksensa luomukset jonkinlaisen käsittelyn alaisiksi. Hän näyttää päinvastoin ottavan heidät aivan sellaisinaan, täysin valmiina, ja sallivan heidän ajatella, puhua, toimia täysin omavaraisesti, ilman etäisintäkään vihjausta siihen, että hän, tekijä itse, tanssittaa heitä pillinsä mukaan ja että hänellä siis on oikeus, ei vain kouluuttaa heitä mielin määrin, vaan myös pitää hauskaa heidän kustannuksellaan, milloin hän on siihen antanut itse itselleen aihetta. Jos he joskus, vaikka sellaista sattuu vain poikkeuksellisesti, puhuvat typeriä tai käyttäytyvät tuhmasti, niinkuin paljon useammin on asian laita, ei tämä tapahdu ollenkaan siksi, että heidän herransa ja mestarinsa pääsisi näyttämään, kuinka kauas taakseen tai alapuolelleen hänen oma älykkyytensä ja sukkeluutensa on heidät jättänyt. Asettumatta korkeampaan asemaan seuraansa nähden hän liikkuu aivan luonnollisesti sen keskellä. Se on hänelle synnynnäistä, eikä hän mahda mitään silmilleen, jotka näkevät avoimesti, kuinka nuo toverit käyttäytyvät, eikä korvilleen, jotka tajuavat heille ominaisen tavan heidän sisäisen ihmisensä ilmaisemiseksi. Hän ei ole asettunut väijyksiin vakoillakseen heidän heikkouksiaan ja kömpelyyksiään, sitten pilkkaa tehden juorutakseen näkemiään kaikelle kansalle. Hän ei edes heittäydy heidän tulkikseen: he saavat itse puhua puolestaan parhaan taitonsa mukaan. Ja siitä johtuu se ihmeellinen, mutta samalla aivan luonnollinen seikka, että heistä sanotaan näytelmässä tuskin ainoatakaan sanaa, jota he eivät voisi tunnustaa todellisuudessa itse sanomakseen. Ja samoin piirtyy itsekunkin mielentila täsmälleen sellaiseksi, jollainen sen täytyykin olla asianomaisessa tilanteessa niin toisen kuin toisenkin erilaisen luonteen mukaisesti.”

Yhteiskuntien ”jatkuva demokratiseerautuminen” merkitsi myös sitä, että sääty-yhteiskunnan eliitit menettivät yksinoikeutensa ”järjenkäyttöön”. Cygnaeus arvosti Kiveä juuri siksi, ettei tämän teoksissa järki, ymmärrys tai arvostelukyky ollut eliittien tai kirjailijan privilegio, vaan myös tavallisen kansan ominaisuus ja voimavara. Tästä seurasi, etteivät eliittien näkemykset suinkaan edustaneet ”koko kansan” näkemyksiä, eikä kirjailijan tehtävä ollut nokkelin ja ”valistavin” välipuhein tai ivallisen satiirin keinoin asettua kuvaamiensa kansanihmisten yläpuolelle. Siksi Kivi oli Cygnaeukselle demokraattinen kirjailija par excellence.
Vaikka Cygnaeus ihaili antiikin kulttuuria, hän muitta mutkitta väitti, että ”ehkäpä kaikkein tärkein ylivoima, jonka ansiosta nykyajan ihmiskunta on antiikin vastaavaa ylempänä, on kasvava tietoisuus siitä, että ihmisen aito jalomielisyys ei ole yksinomaan ulkoiseen, aateliseen yhteiskunta-asemaan kiinnitetty etuoikeus”. Käytännössä ihmisarvon merkityksen voimistuminen ja yleinen demokratiseerautuminen olivat merkinneet kolmannen säädyn asettumista ”yhden jos toisen hallitsijan vallan paikalle”. Massat, ”varsinainen kansa”, eivät ole vielä näin radikaaleihin toimiin ryhtyneet, ”vaikka sekin on joskus voimansa tunnossa, kuumeväristysten innoittamana, hetken ajan näyttänyt rynnistävän kohti samaa tulosta”. ”Aikakauden humaniteetti” on kuitenkin ”ottanut tehtäväkseen puhua kansan puolesta”. Toisaalta ansio tästä humaniteetin noususta kuuluu myös itse kansalle, joka laulujensa kautta on opettanut sivistyneitä ”ensimmäistä kertaa tuntemaan kunnioitusta kansaa kohtaan, ei niiden joukkojen takia, jotka nämä voivat panna liikkeelle, kun kyse on toiminnasta, vaan kunnioituksesta synnynnäisen nerouden syvyyttä kohtaan, joka sen runoissa ilmenee”. Cygnaeus oli pelkästään ylhäältä alas suuntautuvaa kansansivistyksen periaatetta vastaan: kansan oli oltava vuorollaan ”kasvattaja”.
Eräänlaisena eliittien ja kansan välittäjänä toimi myös Runeberg, kuten myös ne kansanrunouden kerääjät, jotka arvostavassa ja demokraattisessa hengessä välittivät kansan tuntemuksia ja ajattelutapoja eliittien tietoisuuteen. Cygnaeukselle olikin selvää, että Runebergin tai kansanrunouden välittämät kansan tuntemukset ja ajattelutavat eivät olleet vain eternaalista ”kansanviisautta”, vaan oman aikansa kansanvaltaisuuden kehitykseen ja ”massojen nousuun” liittyviä historiallis-yhteiskunnallisia ilmiöitä. Se, että Runebergistä myöhemmin tehtiin reaktiivisen ja antidemokraattisen nationalistisen liikkeen kulttihahmo (”Runeberg-kultti”), ei tarkoita sitä, etteikö hänen runoutensa olisi voinut aiemmin olla progressiivisten ja demokraattisten kansallisten tendenssien ja pyrkimysten osatekijä.
Cygnaeus ei ollut epävarma siitä, että kansan omien tuntemusten, senso comunen, ymmärtäminen ja kunnioittaminen oli sekä ”sivistyneiden” luokkien oman edun mukaista että demokraattisen kehityksen edellytys. Toisaalta eliittien ja kansan välisen vuorovaikutuksellisen yhteyden luominen ei onnistunut pakon ja väkivallan keinoin vaan edellytti kunnioitusta kansaa ja sen pyrkimyksiä kohtaan. Poliittisesti kysymys oli siitä, että oli solmittava kansan oikeudet tunnustava sopimus. Laajasti matkustellut ja lukenut Cygnaeus oli suomalaisittain poikkeuksellisen hyvin perillä Euroopan kansojen historiasta ja nykyisyydestä ja myös siitä, että ”yhä useammin on päästy sopimukseen, että kansan oikeus ihmisarvoon on täysin pätevä vaatimus, siinä missä muillakin”. Massojen intellektuaalis-moraalinen kehitys ja sen mukaan tuoma arvon ja aseman nousu oli Cygnaeukselle itsestäänselvyys. Historian suurmiehiä kohtaan osoittamastaan romanttisesta ihailusta tunnettu Cygnaeus ei kiistänyt sitä realiteettia, että ”sankareiden aika oli manalle mennyt” ja ”ettei kukaan, olipa hän miten vahva tahansa, nykyisin yksin voita taisteluja eikä valloita linnoituksia, joissa kansat säilyttävät pyhintään, ja että kuninkaat voivat vain sitä mitä kansa voi”.
Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura taipui August Ahlqvistin Kiveen kohdistamien hyökkäysten edessä ja veti Seitsemän veljeksen vihkot pois markkinoilta, Cygnaeus masentui ja vetäytyi seuran toiminnasta. Hänelle Aleksis Stenvall ei ollut vain tukea tarvitseva lahjakas kirjailijalupaus, vaan Runebergin veroinen käänteentekevä kansan tuntojen tulkitsija. Vaikka Julius Krohn ja muut Kivelle myötämieliset yrittivät häntä puolustaa, niin ainoastaan Cygnaeus oivalsi Kiven koko merkityksen. Eino Leino osuukin naulan kantaan todessaan, että ”todellakin harvinainen esteettinen vastaanottavaisuus ja kriittinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan runouden kauneudet täysin tajuavansa.” Cygnaeuksen katsannossa Kiven merkitys ei rajoittunut vain ”kirjallisuuteen”, vaan levittäytyi koko suomalaiseen kulttuuriin, yhteiskuntaelämään ja niiden demokraattisen uudistamisen näkymiin. Kiven kovassa kohtalossa Cygnaeus myös tunnisti oman yksinäisyytensä. Ei vähiten siksi, että hän oli merkittävästi vaikuttanut Kiven kehitykseen. Kiven esikoisnäytelmä Kullervo (julk. 1864, ensimm. versio kirj. 1859) perustui olennaisilta osiltaan Cygnaeuksen omaan Kullervo-tulkintaan, joskaan Kivi ei yltänyt samaan kirkkaaseen syvällisyyteen kuin Cygnaeus Kalevalan traagillisessa aineksessa (1853).
Kalevalan traagillisessa aineksen arvosta kertoo se, ettei Kivi tai kukaan mukaan ole pystynyt yhtä taidokkaasti avaamaan Kalevalan (1849) Kullervo-jaksoa (runot 31–36). Cygnaeuksen tutkielma, kuten Kalevalan Kullervokin, on keräämistään arvostavista kommenteista huolimatta saanut osakseen jokseenkin pintapuolisia tulkintoja, joissa yhä uudestaan toistuu teleologinen puhe Kullervon ”kohtalosta” ja hänen kostonkierteestään tämän ”kohtalon” ilmaisijana. Kuitenkin Cygnaeuksen tutkielman keskeinen teesi on hyvin selvä – ja päinvastainen: Kullervo ei kostoretkillään toteuta mitään ”kohtaloa”, eikä kosto ole hänen ”elämänsä tarkoitus”, vaan hän on olosuhteidensa uhri, orja, joka turhaan mutta kuitenkin taistelee vapautuakseen kostonkierteestä. Toisin kuin esimerkiksi J. J. F. Perander omassa tulkinnassaan (1872) väitti, Kullervoa ei ole jo kätkyessä (”katkoi kapalonsa”) ”määrätty koston toimeen”, ”syntynyt siihen”, vaan koston toimet ovat looginen vaan eivät välttämätön seuraus hänen orjan asemastaan ja kovista kokemuksistaan. Cygnaeuksen tulkinnan kaiketi ainoa syvällinen ymmärtäjä V. Tarkiainen arvostelikin Peranderia siitä, että tämä on ”tuijoittanut silmänsä sokeiksi yhteen ainoaan pilkkuun, verikostoon, ja jättänyt huomioon ottamatta ympäristön, Kullervon muut ominaisuudet”. Kuitenkin ”on Peranderin yksipuolista ajatusta kehuttu (esim. J. Krohn kaunotieteellisessä katsauksessaan Kalevalaan) uudeksi, melkeinpä nerokkaammaksi keksinnöksi kuin Cygnaeuksen tulkinta”.
Kullervo ajautuu yhä syvemmälle koston ja väkivallan kierteeseen siksi, että häneltä yhä uudestaan kielletään ihmisarvo ja häntä nöyryytetään kerta toisensa jälkeen. Hänen alistettu orjan elämänsä on hänen ”kohtalonsa”, ei mikään muu, ”ennalta määrätty”: ”Orjuus tekee hänet itsensä onnettomaksi ja muille onnettomuutta tuottavaksi, paatuneeksi, jopa rikolliseksikin; mutta epäkauniiksi se ei voi häntä tehdä.” Kullervon ”kauneus” sisältyy hänen ihmisyyteensä, eivätkä hänen orjuuttajansa voi sitä häneltä viedä, vaikka he voivatkin kieltää hänen ihmisarvonsa. He tuomitsevat Kullervon ”pahaksi”, mutta samalla kieltävät oman osallisuutensa tähän pahuuteen. Kansanrunon kritiikin kärki ei kohdistukaan Kullervoon, eikä edes hänen lapsuudenkotinsa tuhonneeseen Untamon väkeen, vaan hänen orjuuttajiinsa, Kalevalan ”parempaan väkeen”. Todellisia pahantekijöitä ovat Kalevalan arvostetuimmat hahmot, kuten seppä Ilmarinen ja hänen emäntänsä, joka leipoo kiven paimenpojaksi alistetun ja alistuneen orjansa leipään, johon tämä rikkoo puukkonsa, ainoan muiston omasta kodistaan: ”Itse Ilmarisen emäntä, Suomen eepillisen runouden suloisin ilmestys, muuttuu kerrassaan ’ilkeäksi’, joutuessaan traagilliseen suhteeseen tuon sankarinuorukaisen kanssa, josta on tullut hänen orjansa.” Ilmarisen emännän rakkaus on valikoivaa, luokkasidonnaista: ”Hänen rakastettavat piirteensä vääntyvät ivaksi, hänen lempeä sydämensä muuttuu jääkylmäksi, kun on orja kysymyksessä.”
Jos Kullervon elämä ei vain tahdottomasti ilmaise ennaltamäärättyä ”kohtaloa”, ei se myöskään ole loputonta alistumista ”olosuhteille”, vaan vaikeaa taistelua vaikeissa olosuhteissa niitä vastaan. Kullervolla on mahdollisuus voittaa ”kohtalonsa”, mutta hän epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Kun hän lopulta kohtaa kuolleiksi luullut vanhempansa, on jo liian myöhäistä, eikä äidinrakkauskaan enää riitä vapauttamaan Kullervoa tuhon kierteestä. Jälleen kansanruno suo myötätuntonsa Kullervolle, mutta ei pääty sovittavaan katharsikseen: ”Sitä [kansanrunoa] ei laisinkaan huoleta, että Kullervo on muuttunut jääkylmäksi niiden onnea kohtaan, joiden kärsimiä vääryyksiä hänellä näyttää olevan mitä kiihkein halu kostaa.”
Cygnaeuksen Kullervo-tulkinnan radikaalisuus piilee sen sisältämässä luokkanäkökulmassa, joka irrottaa sen silottelevien ja positiivista sankaruutta painottavien tulkintojen enemmistöstä. Se, mikä aina kansa- ja peruskoulujen Kalevala-lukemisia myöten on esitetty Kalevalan parhaana puolena – eeppiset sankarit – paljastaa Cygnaeuksen tulkinnassa kelvottoman kääntöpuolensa. Selvää on, että kansallista eheyttä tavoitteleva fennomaanieliitti ei suuresti innostunut Cygnaeuksen luokkaperspektiiveistä. Pintapuolisesta kiitoksesta ja kiinnostuksesta huolimatta hänen tulkintansa Kullervosta jäikin vaille todellista ymmärrystä, kuten jäi myös Kivi ja hänen Kullervonsa.

Cygnaeus, lojalismi ja revoluutio
Luokkataisteluakin esille tuoneista ”demokraatisista” näkemyksistään huolimatta Cygnaeus oli lojaali keisarinvallan kannattaja, joka aristokraatin itsetuntoa ilmaisten varmisti myös omat yksityiset etunsa ja asemansa kaikkea muuta kuin demokraattisessa valtajärjestelmässä. Hänelle ja Topeliukselle kuuluu myös kunnia eurooppalaisen vallankumousvuoden 1848 opiskelijaliikehdinnän ohjaamisesta Suomessa vaarattomiin uomiin taitavalla Flooran päivän juhlan manööverillä. Seuraavalla vuosikymmenellä Cygnaeus ei myöskään epäillyt ryhtyä keisarinvallan luottomieheksi. Samansuuntaisen ratkaisun teki myös Snellman, vaikka oli vielä alkuvuodesta 1848 esittänyt varsin kriittisiä näkemyksiä ”jatkuvista venäläistämis- ja venäläistymistoimista”, joilla ”kansallisuudesta viedään osanen joka päivä”. Lojalismi ei kuitenkaan ollut abstrakti oppi, vaan ennen muuta poliittinen strategia. Kuten jokaiseen strategiseen valintaan, myös lojalismiin sisältyi riskejä ja epävarmuustekijöitä. Lojalismi ei myöskään ollut kenen tahansa valinta, vaan se perustui fennomaanieliitin tulkintaan ”kansallisesta edusta”. Se, kenen eduksi ja missä määrin lojalismi todella tuli koitumaan, on monimutkainen kysymys, kuten viimeistään niin sanotut sortovuodet – kaikille ne eivät suinkaan tuoneet huonoa tullessaan! – tulivat osoittamaan.
Jälkikäteen arvioituna Cygnaeuksen, Snellmanin ja muun fennomaanieliitin valinta näyttää menestykselliseltä – ainakin Snellmanin ennustamat jatkuvat venäläistämistoimet siirtyivät vuosikymmenillä – mutta toisaalta vertailukohta, toisenlaisen mahdollisen tulevaisuuden hahmottelu, jää pelkäksi spekulaatioksi. Lojalismin menestys kytkeytyi Aleksanteri II:n aikana (1855–1881) toteutuneisiin merkittäviin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Ehkä niissä ja niiden myötä toteutui ”paras mahdollinen maailma”, mutta minään realisoituneena utopiana sitä ei tule nähdä. Siksi fennomaanieliitin lojalismiakaan ei tule arvioida – tai ylistää – ideaalisena strategiana, vaan vain mahdollisesti parhaana mahdollisena strategiana. Tällöin on myös mahdollista suoda todellista ymmärrystä Cygnaeuksen ja Snellmanin ratkaisulle epävarmana ratkaisuna epävarmassa tilanteessa – ja muunlaisia tilanteita tuskin onkaan.
Cygnaeusta käsittelevässä kirjoituksessaan Topelius palasi myös vuoden 1848 Flooran päivän juhlan tapahtumiin. Hän ei kuitenkaan tulkinnut kevätjuhlaa keisarille osoitetun luottamuksen ja lojaliteetin ilmaukseksi uhkaavassa tilanteessa, vaan historialliseksi käännekohdaksi, ”sillä tästä päivästä alkaen levisi kevätkentälle kokoontuneiden kuulijain, ennen kaikkea nuorison välityksellä tulevaisuuden tunnussana koko maahan, ja tästä päivästä alkaen ajan suunta oli selvästi toinen kaikilta kehitysmuodoiltaan”. Topelius ei siis katsonut, että juhla olisi ollut vain reaktio vallitsevaan tilanteeseen, vaan juhla oli avaus uuteen ja toisenlaiseen tulevaisuuteen. Hänen ja myös Cygnaeuksen näkökulmasta lojalismi ei ollut reaktiivinen pakkoratkaisu, vaan osa strategiaa tilanteessa, joka avautui kevätjuhlan ja myös Euroopan vallankumouksellisten tapahtumien ilmaiseman uuden aikakauden myötä. Siitä huolimatta, että kevätjuhla oli ”antivallankumouksellinen” lojaliteetinilmaus keisarin suuntaan, Topelius ja Cygnaeus asettivat kevätjuhlan vuoden 1848 eurooppalaisten vallankumousten yhteyteen.
Cygnaeus, Topelius ja Snellman olivat suhtautuneet innostuneesti Ranskan helmikuun vallankumouksesta kertoviin uutisiin. Cygnaeuksen teokset osoittavat, että vuoden 1848 jälkeenkin hänen kantansa ”jatkuvaa demokratiseerautumista” kohtaan pysyi vankkumattoman myönteisenä. Tämä sopii hyvin yhteen lojalismin kanssa. Kysymys oli vain siitä, että lojalistit näkivät 1848 avautuvan tilanteen – ja sitten varsinkin Aleksanteri II:n valtaistuimelle nousun – demokraattisen kehityksen kannalta otollisena joskin prekäärinä tilanteena. Kuten sanottu, lojalismi oli näille vuoden 1848 vallankumousten suosijoille paras mahdollinen tapa edistää demokraattisia kehityskulkuja ja toisaalta lieventää 1848 aiheuttaman reaktion – 1850-luvun alun kontrollitoimet ynnä muut – vaikutuksia kaukaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa.
Cygnaeus ja muut Hegelinsä lukeneet fennomaanit pitivät 1789 ja 1848 vallankumouksia maailmanhistoriallisina käännekohtina, joissa koko ihmiskunta siirtyi uuteen ja entistä parempaan aikaan. Tämä näkemys oli ’revoluution’ käsitteen uuden, 1700-luvulla syntyneen merkityksen mukainen. Se oli suorastaan vastakkainen ’revoluution’ vanhalle merkitykselle, joka tarkoitti ”takaisin paluuta” tai coup d'état’ta, hallitsijan tai hallitusvallan kumoamista. Siihen lojalistit suhtautuivat tietenkin täysin kielteisesti ainakin Suomen tilanteessa – Snellman oli argumentoinut sellaisia kumouksia vastaan jo Läran om statenissaan (1842). Sen sijaan ’vallankumousta’ uudessa merkityksessään he pitivät maailmanhistoriallisen edistyksen ilmauksena. Tähän edistykseen fennomaanieliitti tahtoi myös Suomen osallistuvan. Sen varmistamiseksi tuli valita asioiden kulkuun vaikuttamisen kannalta paras mahdollinen toimintastrategia.
Vain tosiasiallisten historiallisten tapahtuminen ja kehityskulkujen tutkiminen voi tuoda selvyyttä siihen, missä määrin Cygnaeuksen ja myöhempien fennomaanien lojalistinen strategia tuli edistämään ”jatkuvaa demokratiseerautumista” eli ”massojen” vaikutusvallan lisääntymistä – vai palveliko tuo strategia myös vastakkaisia päämääriä. Varsinkin vuosisadan lopulta alkaen, kun suomalainen yhteiskunta oli jo muuttunut agraarikapitalistiseksi luokkayhteiskunnaksi luokkaristiriitoineen, lojalismi tuli välttämättä saamaan uudenlaisen sisällön. Siinäkin ilmenevien demokraattisten, vähemmän demokraattisten tai suorastaan epädemokraattisten pyrkimysten ymmärtämisen kannalta aristokraatti-demokraatti Cygnaeuksen ja hänen aikansa tutkiminen on paikallaan. Paikallaan olisi myös panna toimeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pian 120 vuotta sitten (tammikuussa 1889) tekemä päätös julkaista suomennos hänen valituista teoksistaan…


Viitteet
Kirjallisuus

Aspelin-Haapkylä, Eliel, Muoto- ja muistikuvia III. Otava, Helsinki 1914.
Berger, Martti, Esipuhe ja Selityksiä. Teoksessa Fredrik Cygnaeus, Kirjoituksia kirjallisuudesta 1837–1873. Suom. ja toim. Martti Berger. Edizioni Artemisia, Helsinki 2007, 7–26 & 337–345.
Bergholm, A.H., Cygnaeus ja Kivi. Valvojan juhlajulkaisu, Valvoja 1907, III, 1907, 210–224.
Branch, Michael, Herderin vaikutus Anders Johan Sjögreniin ja sen seuraukset. Suom. Hannele Branch. Teoksessa Herder, Suomi, Eurooppa. Toim. Sakari Ollitervo ja Kari Immonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, 312–355.
Castrén, Gunnar, Arvostelu Rafael Forsmanin teoksesta Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, II. Valvoja 1925, 366–369.
Castrén, Gunnar, Fredrik Cygnaeuksen aatemaailma. Arvostelu Rafael Forsmanin teoksesta Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, I. Valvoja 1924, 91–95.
Cygnaeus, Fredrik, Kalevalan traagillinen aines. Suom. V. Tarkiainen. WSOY, Porvoo 1907.
Cygnaeus, Fredrik, Kirjoituksia kirjallisuudesta 1837–1873. Suom. ja toim. Martti Berger. Edizioni Artemisia, Helsinki 2007.
Cygnaeus, Fredrik, Samlade arbeten I–X. Red. E. Nervander. G.W. Edlunds Förlag, Helsingfors 1883–1892.
Ekelund, Erik, Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Suomen kirjallisuus, III. Turun romantikoista Aleksis Kiveen. Toim. Lauri Viljanen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Otava, Helsinki 1964, 321–340.
Ekman, Michel, Den af mig uttalade åsigten skall, förr eller senare, tränga in i nationens allmänna medvetande. Fredrik Cygnaeus som litteraturkritiker. Historiska och litteraturhistoriska studier 82. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 2007, 77–92.
Elmgren, S. G., S. G. Elmgrenin muistiinpanot. Julkaissut Aarno Maliniemi. Suomen historian lähteitä II. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1939.
Estlander, C. G., Runebergs skaldskap. Teoksessa J. L. Runeberg, Samlade arbeten, normal upplaga, VIII. Red. C. G. Estlander. G.W. Edlunds Förlag, Helsingfors 1902, 135–473.
Forsman (Koskimies), Rafael, Etelä ja pohjola Fredrik Cygnaeuksen teoksissa. Valvoja, 1924, 67–72.
Forsman (Koskimies), Rafael, Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, I. WSOY, Porvoo 1923.
Forsman (Koskimies), Rafael, Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, II. WSOY, Porvoo 1925.
Havu, I., Lauantaiseura ja sen miehet. Otava, Helsinki 1945.
Havu, I., Teatterikiista Helsingissä v. 1861. Teoksessa Juhlakirja J. V. Lehtosen täyttäessä 60 vuotta 8.XII.1943. Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja VII. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1943, 22–31.
Hirn, Martta, Hur såg Fredrik Cygnaeus ut?. Historiska och litteraturhistoriska studier, 34, 1959, 17–85.
Hirn, Yrjö, Runeberg-gestalten. Strödda studier. Holger Schildts Förlag, Helsingfors 1942.
Hirn, Yrjö, Runebergskulten. Svenska Litteratursllskapet i Finland, Helsingfors 1935.
Hultin, Arvid, Cygnaeus, Fredrik. Teoksessa Finsk biografiska handbok, I. Red. Tor Carpelan. G. W. Edlunds Förlag, Helsingfors 1903, 414–417.
Hultin, Arvid, Fredrik Cygnaeus som literär kritiker. Finsk Tidskrift, förra halfåret 1907, 255–294.
Karhu, Eino, Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun. Suom. Ulla-Liisa Heino. Kansankulttuuri, Helsinki 1979.
Karkama, Pertti, Impivaara ja yhteiskunta. Tutkielmia kirjallisuudesta ja kulttuurista. Pohjoinen, Oulu 1985.
Kihlman, Alfred, Fredrik Cygnaeus. Poeten. Nya Argus, 4, 1923, 58–61 (= Kihlman 1923a).
Kihlman, Alfred, Fredrik Cygnaeus. Kritikern. Nya Argus, 5, 1923, 77–81 (= Kihlman 1923b).
Klinge, Matti, Cygnaeus, Fredrik (1807–1881). Teoksessa Suomen kansallisbiografia, 2. Päätoim. Matti Klinge. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2003, 306–310.
Klinge, Matti, Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY, Helsinki 1998.
Klinge, Matti, jaksot Vallankumousvuosi 1848, Krimin sodan käänne, Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria, 2, Tunne ja tieto. Toim. Rainer Knapas & Nils Erik Forsgård. Tammi, Helsinki 2002, 257–259 & 410.
Klinge, Matti, Maan sydän ja isänmaan toivo. Teoksessa Klinge et al., Helsingin yliopisto 1640–1990, II. Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989, 483–602.
Klinge, Matti, Murroksen vuosikymmen. Teoksessa Klinge et al., Helsingin yliopisto 1640–1990, II. Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989, 140–215.
Klinge, Matti, Savo, rajat, papukaija. Päiväkirjastani 2006–2007. Otava, Helsinki 2007.
Koskenniemi, V.A., Fredrik Cygnaeus redividus. Kirjoja ja kirjailijoita IV. Kootut teokset VI. WSOY, Porvoo-Helsinki 1955, 570–577.
Koskimies, Rafael, Cygnaeus, Fredrik. Teoksessa Kansallinen elämäkerrasto, I. Toim. Kaarlo Blomstedt et al. WSOY, Porvoo 1927, 456–460.
Koskimies, Rafael, Fredrik Cygnaeuksen kirjeitä Yrjö Koskiselle. Historiallinen Aikakauskirja, 3, 1966, 211–219.
Koskimies, Rafael, Fredrik Cygnaeus historiankirjoittajana. Historiallinen Aikakauskirja, 1957, 218–227.
Krohn; Eino, Kaksi lukittua lipasta. WSOY, Porvoo-Helsinki 1961.
Kuisma, Oiva, The history of Finnish aesthetics from the late 18th century to the early 20th century. Societas Scientiarum Fennica, Helsinki 2006.
Lahtinen, Mikko, Perander ja hänen aikansa. Teoksessa J. J. F. Perander, Yhteiskunta uutena aikana ja muita kirjoituksia. Toim. Mikko Lahtinen. niin & näin -kirjat, Tampere 2005.
Lahtinen, Mikko, Snellmanin Suomi. Vastapaino, Tampere 2006.
Lahtinen, Mikko, Vallankumouksista eli 'revoluution' käsitehistorian kysymyksiä. Teoksessa Mitä on valta? Toim. Juha Räikkä ja Mikko Wennberg. Unipress, Helsinki 2000.
Laitinen, Kai, Kirjojen virrassa. Otava, Helsinki 1999.
Lassila, Pertti, Suuren puhujan unohtuneet kirjoitukset. Kirja-arvio teoksesta Fredrik Cygnaeus, Kirjoituksia kirjallisuudesta 1837–1873. Helsingin Sanomat 1.4. 2007.
Lehtonen, J. V., Aleksis Kivi aikalaistensa arvostelemana. Otava, Helsinki 1931.
Leino, Eino, Suomalaisia kirjailijoita. Pikakuvia. 2. painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1983.
Nervander, E., Blad ur Finlands kulturhistoria. W. Hagelstam, Helsingfors 1900.
Nervander, E., Fredrik Cygnaeus. Muistokuva. Suom. K.A. Petrelius ja O. Manninen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1907.
Nervander, E., Fredrik Cygnaeus. Suom. Tyko Hagman. Kansanvalistusseura, Helsinki 1901.
Nervander, E., Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Oma maa, II. Päätoim. E. G. Palmén. WSOY, Porvoo 1908, 453–462.
Nervander, E., Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Oma maa, II. Toinen, uudistettu painos. Toim. Kaarle Krohn, G. Melander ja K.O.Lindeqvist. WSOY, Porvoo 1921, 529–540.
Penttilä, Kalevi, Kalevalan kauneus ja traagisuus. Bibliophilos, 2, 1999, 33–34.
Perander, J. J. F., Tragillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa. Teoksessa Suomen kansalliskirjallisuus XV. Toim. E.N. Setälä, V. Tarkiainen ja Vihtori Laurila. Otava, Helsinki 1939, 314–323.
Pettersson, Susanna, For the people's best – Fredrik Cygnaeus and the course taken by art in Finland. Teoksessa The shaping of art history in Finland. Taidehistorian seura, Helsinki 2007, 11–24.
Pettersson, Susanna, Lumoutuneet. Tarinoita taiteen keräilystä 1800-luvun Suomessa. WSOY, Helsinki 2004.
Pettersson, Susanna, Miehiä Suomen Taideyhdistyksen takana. Teoksessa Dukaatti: Suomen Taideyhdistys 1846–2006. WSOY, Helsinki 2006, 32–41.
Pettersson, Torsten, Lånade drömmar – fiktion och verklighet. Den första Cygnaeus-föreläsningen vid Helsingfors universitet, 2007, Historiska och litteraturhistoriska studier 82. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 2007, 195–204.
Rahikainen, Esko, Fredrik Cygnaeuksen syntymästä 200 vuotta. Kansalliskirjasto, 2, 2007, 56–57.
Rein, G., Fredrik Cygnaeus Suomen soturien historian kirjoittajana. Historiallinen Arkisto, XXXVIII. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1930, osa 4, 1–14.
Rein, Thiodolf, Muutamia muistiinpanoja Fredrik Cygnaeuksesta. Valvojan juhlajulkaisu, Valvoja 1907, III, 172–183.
Reitala, Aimo, Suomen etsiminen. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria, II. Toim. Päiviö Tommila et al. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva 1980, 380–390.
Riikonen, H.K., J.G. Herderin tuntemus Turun Akatemian piirissä Porthanin ja Franzénin aikana. Teoksessa Herder, Suomi, Eurooppa. Toim. Sakari Ollitervo ja Kari Immonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, 265–290.
Saarela, Pekka, Klassisismi ja isänmaa. Antiikin esikuvallisuus ja sivistyksen sankaruus taiteessa. Teoksessa Hyöty, sivistys, kansakunta. Suomalaista aatehistoriaa. Toim. Juha Manninen ja Ilkka Niiniluoto. Pohjoinen, Oulu 1986, 187–236.
Sarje, Kimmo, Fredrik Cygnaeuksen aatemaailma. Teoksessa Kansalliskirjallisuuden synty. Toim. Kari Sallamaa. Kirjallisuuden laitos, Oulun yliopisto, Oulu 1983, 45–52.
Sarje, Kimmo, Fredrik Cygnaeuksen romanttinen ohjelma. Parnasso, 2, 1984.
Sarje, Kimmo, Fredrik Cygnaeus kuvataidearvostelijana. Taide, 5, 1982, 6–17.
Sarje, Kimmo, Fredrik Cygnaeus runoilijana. Tiede & edistys, 1, 2007, 88.
Sarje, Kimmo, Romantiikka ja postmoderni. Valtion painatuskeskus ja Kuvataideakatemia, Helsinki 1989.
Sarje, Kimmo, Usko, touhu, rakkaus – ajatusmuotojen arkeologiaa Suomessa. Tutkijaliitto, Helsinki 1986.
Savolainen, Raimo, Sivistyksen voimalla. J.V. Snellmanin elämä. Edita, Helsinki 2006.
Snellman, J. V., Kirje Johan Jakob Tengströmille 6.1.1848. Kootut teokset, 10. Suom. Heikki Eskelinen. Opetusministeriö ja Edita, Helsinki 2002.
Steinby, Torsten, Drömmen om Italien. Ett kapitel ur Finlands kulturhistoria under 1800-talet. Historiska och litteraturhistoriska studier, 33, 1958, 47–81.
Takolander, Alfons, Fredrik Cygnaeus som pedagog. Pedagogiska föreningens tidskrift, 1910.
Tarkiainen, V., Fredrik Cygnaeus runoilijana. WSOY, Porvoo 1911.
Tiitinen, Ilpo, Frithiof Peranderin Kalevalan tutkimukset. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 25, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1971, 197–216.
Topelius, Z., Pieniä kirjoitelmia. Suom. ei mainittu. Kootut teokset, XII. WSOY, Porvoo-Helsinki, 1932.
Uimonen, Minna, Fredrik Cygnaeus: kaksoiselämää ja julkisia salaisuuksia? Teoksessa Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Toim. Kati Mustola ja Johanna Pakkanen. Like, Helsinki 2007, 216–220.
Varpio, Yrjö, Suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen historia.WSOY, 1986.
Varpio, Yrjö, The History of Finnish literary criticism 1828–1918. Transl. Douglas Robinson. Societas Scientiarum Fennica, Helsinki 1990.
Vasenius, Valfrid, Fredrik Cygnaeus 1807–1907. Valvojan juhlajulkaisu, Valvoja 1907, III, 147–171.
Wennevirta, L., Fredrik Cygnaeus ja Suomen kuvataide. Valvoja 1946, 117–122.
Wrede, Johan, Johan Ludvig Runeberg – klar och gåtfull. Teoksessa Finlands svenska litteraturhistoria. Första delen: Åren 1400–1900. Utgiven af Johan Wrede. Svenska Litteratursllskapet i Finland, Helsingfors & Bokförlaget Atlantis, Stockholm 1999, 242–265 (= Wrede 1999a).
Wrede, Johan, Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Finlands svenska litteraturhistoria. Första delen: Åren 1400–1900. Utgiven af Johan Wrede. Svenska Litteratursllskapet i Finland, Helsingfors & Bokförlaget Atlantis, Stockholm 1999, 291–295 (= Wrede 1999b).

15.8.2007

Radikaali Snellman




Radikaali Snellman
machiavelliläis-gramscilainen näkökulma

Aluksi: Subjektiivinen lähtökohta
Kiinnostukseni J.V. Snellmanin ajattelua ja toimintaa kohtaan on syntynyt suomalaisen yhteiskunnan autonomian ajan historiaa koskevien tutkimusteni myötä, mutta saanut subjektiivisen pontensa siitä inspiroivasta vaikutuksesta, jonka Snellmanin kirjoitukset ovat minulle tarjonneet. Suomen historiaan suuntautuvien tutkimusteni varsinaisena kohteena on suomalaisen kapitalismin, luokkayhteiskunnan ja nationalismin historia autonomian ajalla ja itsenäisyyden alkuvaiheissa. Lisäksi ja ohessa olen etsinyt – yleensä turhaan – yksittäisiä suomalaisia intellektuelleja, joista innostuisin kirjoittamaan oman ja erillisen esityksensä. Millaisia aineksia tarvitsen tällaisen subjektiivisen innostuksen syntymiseksi?
Machiavellin, Humen, Marxin ja Gramscin tutkijana kriteerini ovat muun muassa seuraavat. Toden teolla kiinnostuakseni intellektuellista tämän tulee todella olla intellektuelli, kirjoittaja, joka pyrkii kirjoituksissaan ja kirjoituksillaan ylittämään oppialojen rajat ja iskemään kiinni oman aikansa ristiriitaiseen ja konfliktuaaliseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja myös sen kehitykseen vaikuttaakseen. En lämpene teksteille, joissa kirjoittaja vain “kehittelee teoriaa” – kuten filosofista käsitettä tai systeemiä. Tällaisista esityksistähän ei ole ollut pulaa eikä puutetta filosofian historiassa tai filosofian tutkimuksessa. Paljon harvinaisempaa herkkua on sellainen teos, jossa filosofi tai teoreetikko tutkii filosofiaa tai tiedettä “käytäntönä”, faktuaalisena positiona aikansa vaikuttavassa todellisuudessa. Silloin olennaista ei ole vain filosofian “sisältö” tai “teoreettinen käytäntö” (Althusser), vaan myös se, millaisissa paikoissa, organisaatioissa, instituutioissa, liikkeissä ja solidarisoitumisen tai konfliktualisoitumisen verkostoissa filosofian tai tieteen “käytännöllinen käytäntö” ottaa ja omaksuu oman positionsa yhteiskunnallisten voimasuhteiden kentällä. Gramsci kiteytti asian seuraavasti Vankilavihkoissaan:
“Uuden kulttuurin luominen ei merkitse pelkästään erillisten, ‘omaperäisten löytöjen tekemistä’, vaan myös ja erityisesti jo saavutettujen totuuksien kriittistä levittämistä. Paljastetut totuudet on niin sanoaksemme ‘yhteiskunnallistettava’, ja siten tehtävä niistä elävän toiminnan perusta, koordinoiva tekijä, intellektuaalisen ja moraalisen järjestyksen aines. Se että ihmisjoukko saadaan ajattelemaan nykyistä todellisuutta johdonmukaisesti ja yhtenäisesti on paljon tärkeämpi ja ‘omaperäisempi’ ‘filosofinen’ teko kuin jonkin filosofisen ‘neron’ tekemä löytö, joka jää pienten intellektuelliryhmien omaisuudeksi.”1

Nämä rivit Gramsci kirjoitti fasistisen Italian vankilassa, jonne hänet oli tuomittu yli 20 vuodeksi syyttäjän todetessa, että “[M]eidän on estettävä näiden aivojen toiminta kahdeksikymmeneksi vuodeksi”. Ehkä Gramscin peräämä ajattelun “yhtenäisyys” ei ole mahdollista tai edes toivottavaa omassa monekirjavalta vaikuttavassa ajassamme. Ja silti älyn ja moraalin yhtenäistämisen käytännöt ovat voimallisempia kuin koskaan aikaisemmin. Riittää kun viittaan tässä valtamedian mahteihin yhteyksissään kapitalistisen maailmantalouden ja -politiikan hallitseviin voimiin.
Joka tapauksessa Gramsci osoittaa siteeratussa kohdassa ja kautta Vankilavihkojen poikkeuksellista sensitiivisyyttä filosofian ja muun perinteisen intellektuaalisen toiminnan historiallisuutta ja yhteiskunnallista luonnetta kohtaan. Häntä kiinnosti se, miten kriittinen ajattelu tai “neron löydöt” artikuloituivat suhteessa ihmisten arkiajatteluun. Tarjottiinko rahvaalle myös työväenliikkeessä “yksinkertaisten uskontoa”, kuten katolisen kirkon eliitit tarjosivat uusiintaakseen yhteiskunnalliset hierarkiat ja alistamisen käytännöt? Vai saattaisiko ajattelusta muodostua intellektuaalisen ja moraalisen reformin (itse)kriittinen ja johdonmukainen osatekijä, ajattelu- ja toimintakyvyn avaaja ja suuntaaja? Muodostuiko arkiajattelu, senso comune, alistavia käytäntöjä uusintavista, passivoivista ja poissulkevista vai emansipoivista, kriittisistä ja toimintakykyä avaavista aineksista?
Gramsci ei ajatellut ajattelun ja toiminnan suhteita vain “teoreetikkona”, vaan myös vallankumousjohtajana, jota kiinnostivat italialaisen ja kansainvälisen “kansallis-populaarin” liikkeen historialliset ehdot ja edellytykset. Tosiasiallinen tilanne fasistien hallitsemassa maassa oli tietenkin frustroiva, mutta myös perin haastava. Miten italialainen kansallinen yhtenäisyys voisi toteutua siten, että yhteiskunnan suurella ihmisten enemmistöllä olisi tässä prosessissa aktiivinen “populaari” rooli? Mitä tarkoittaisi “nazionale”, kun se ei enää ilmaisi pienen aktiivisen vähemmistön ja suuren passiivisen enemmistön hierarkista suhdetta, vaan liittyisi joukkojen ja johtajien välimatkaa purkavaa populaariin liikkeeseen, joka synnyttäisi myös uusia ja uudenlaisia intellektuelleja ja intellektuaalisia positioita; sellaisia intellektuelleja, joilla olisi “orgaaninen” tai “organisoiva” suhde siihen väestön suureen enemmistöön, jonka muodostivat pohjoisen teollisuustyöläiset ja etelän talonpojat?
Gramsci ja hänen Vankilavihkonsa – tai Machiavelli ja hänen Ruhtinaansa tai Hume ja hänen Esseensä – ovat se topos, josta oma subjektiiivinen kriteerini mielenkiintoiselle intellektuellille asettuu. En kuitenkaan inspiroidu sellaisesta “poliittisesta” kirjoittajasta, joka omassa intellektuaalisessa praksiksessaan asettuu aikansa mahtavien puolelle – siis aikansa alistettua enemmistöä vastaan leimaten nämä ikuisesti typeryytensä vangiksi jääväksi “massayhteiskunnan” viheliäiseksi “massaksi”. Tällaisessa reaktiivisessa näkemyksessä ei ole mitään uutta ja radikaalia, vaan vain herruussuhteiden uusintamista vaikka “itse ajattelu” olisi miten syvällistä tai “radikaalia” tahansa. Tällaiset “radikaalit” ovat kyynikkoja, jotka rajaavat omat “syvälliset” filosofiset oppinsa harvojen herkuksi ja opeissaan myös rajauksensa oikeuttavat. Paraatiesimerkkeinä mainittakoon Nietzsche ja Heidegger, joiden ajattelussa “radikalismi” niin helposti löysi kumppanikseen reaktiivisen suhteen 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alkupuolen demokraattisiin joukkoliikkeisiin ja niihin sisältyneisiin kansansivistyksen pyrkimyksiin.

Järjenkäytön vaikuttavuus
”Pelkästään ajattelijansa päässä ajatus on voimaton”, kuuluu Snellmanin teesi2. Saimassa ja muissa lehtihankkeissaan hän peräsi filosofian intellektuaalista ja moraalista vuorovaikutusta ”ihmisten suuren massan yhteisen omaisuuden”, terveen järjen [sunda förnuftet] kanssa. Erityisen suuren arvon hän antoi 1700-luvun ranskalaiselle valistusfilosofialle. Sen merkitys eurooppalaisen intellektuaalisen ja moraalisen kehityksen kannalta oli rinnastettavissa reformaatioon. Montesquieu, Rousseau, Voltaire ym. ranskalaiskirjoittajat vaikuttivat myös 1700-luvun lopulla kukoistukseen nousevan saksalaisen filosofian taustalla.3 Jälkimmäinen, huippunaan ensin Kant ja sitten Hegel, ylsi järjestelmällisempään esitykseen kuin ”populaarit” ranskalaiset, mutta nämä puolestaan olivat opettaneet saksalaisille seuraajilleen arvostelun taitoa, ”joka kohdistui kaikkiin inhimillisen tietämyksen ja toiminnan piiriin kuuluviin asioihin”.4 Snellmanin silmissä ranskalainen valistus oli ennen muuta kritiikkiä, ei systeemifilosofiaa tai filosofiaa systeeminrakennuksena: ”Ainoa periaate, jota se piti lähtökohtanaan, oli järjen ikuinen, ei tuhottavissa oleva oikeus ja velvollisuus ratkaista, mikä on totta ja mikä epätotuutta, mikä hyvää ja mikä pahaa, jokaisen uuden sukupolven oikeuteen punnita ja hyväksyä tai hylätä perinteinen olemassa oleva tietämys.”5
Vaatimus järjen auktoriteetista ei tarkoittanut oppineen tai kriitikon ylimielistä tai mielivaltaista oman aikansa subjektiivista arvostelemista. Myös kriittisen järjenkäytön ainekset ja lähtökohdat olivat niissä historiallisissa olosuhteissa, joihin sen tuli kritiikkinä kohdistua. Vailla tiedostettua ja organisoitua yhteyttä aikaansa filosofia ei voinut kehittyä ja vastata ajan vaatimuksiin. Tätä oppia Snellmanille olivat opettaneet ennen muuta Hegel ja muut valistuksen saksalaiset perilliset. Filosofian ja todellisuuden vuorovaikutussuhteen luonteen oivaltaminen vaati paitsi syvällistä käsitystä järjen historiallisuudesta myös kehittynyttä ymmärrystä kriittisen järjenkäytön (filosofia ja tiede) käytännöllisestä yhteydestä omaan aikakauteensa ja sen terveeseen järkeen. Snellman soimasikin omaan aikaansa ylimielisesti suhtautuvaa filosofia ja abstrakteja teorioita rakentelevaa oppinutta kuten myös päähänpistojaan ja omien kuvitelmiaan kaupitellutta ”maailmanparantajaa”. Filosofin oli tunnettava yleisön kiinnostuksen kohteet, ymmärrettävä ajan suuntaukset ja tartuttava jokapäiväisen elämän olennaisiin kysymyksiin.6
Vaikka Snellman itse oli hegeliläisen hengenfilosofian perillinen eli tältä kannalta ”idealisti”, niin valistusfilosofiasta ammentavassa filosofian käytännöllisyyden korostuksessaan häntä voi pitää eräänlaisena kulttuurimaterialistina tai praksiksen filosofina.7 Hänen ”käytännöllinen filosofiansa” ei määrittynyt vain tutkimuskohteensa mukaan – ja ollut teoreettista siinä missä teoreettinen filosofiakin – vaan filosofian materiaalisten käytäntöjen ”filosofisen” merkityksen korostamisen kautta. Tässä hän itse asiassa ylitti perinteisen metafyysisen vastakkainasettelun materialismin ja idealismin välillä ja omaksui kannan, jonka mukaan filosofiassa ei ole olennaista pelkästään ”ajattelun” sisältö, vaan myös ajattelemisen käytännöt ja käytännölliset puitteet ja asemat (positiot), toisin sanoen se historiallinen käytäntö, josta filosofinen ajattelukin nousi ja johon sen tuli kritiikkinä iskeytyä. Tässä suhteessa hän oli “gramscilainen” – mikäli anakronistinen luonnehdinta sallitaan – tai Machiavellin seuraaja.
Ensimmäisistä lehtikirjoituksistaan alkaen Snellman korosti ja toimi sen mukaan, että suurta yleisöä eivät kiinnostaneet yleiset periaatteet tai abstraktit teoriat vaan kirjoitukset, joissa käsiteltiin heidän jokapäiväisen elämänsä kannalta keskeisiä kysymyksiä. Esimerkiksi tammikuussa 1842, jolloin Snellman oleskeli Tukholmassa ja kirjoitti Frejaan, hän huomautti:
”Vain harvat lukijat ovat kiinnostuneita tutkimuksista, jotka käsittelevät esimerkiksi ’edustuksellista valtiojärjestystä’, ’kansakouluja’, ’sokerin valmistusta’ tms. Jos tällaista yleistä tutkimusta sen sijaan sovelletaan päivänkohtaiseen kysymykseen ja jos otsikko esimerkiksi kuuluu: ’ Nykyisen ministeristön asema’, ’Valtakunnan säätyjen päätös kansakouluista’, ’Uuden tullitaksan säätämän sokerin tuontikiellon epäoikeudenmukaisuudesta (tai yhtä hyvin välttämättömyydestä)’ tms., silloin kirjoittaja jo saa haluamiaan lukijoita, joita kiinnostaa se tai tämä näkemys kyseiseen aiheeseen. Kaikki valitukset yleisön kiinnostuksesta etupäässä poliittisiin kysymyksiin, sen vähäisestä harrastuksesta puhtaasti tieteellisiä aiheita kohtaan jne. ovat turhia. Yksikään tiedemies ei pysty muuttamaan tätä makua politiikan alueen ulkopuolelle jäävillä tieteellisillä tutkimuksilla. Vain jos hän itse puuttuu siihen, mikä kiinnostaa yleisöä, hän voi johdattaa yleisön päivälehtikirjoittelun synnyttämästä pinnallisuudesta ja herättää harrastusta vakavapiin tutkimuksiin. Yleisö ei elä tutkimuksia varten, vaan päivän moninaisten rasitusten puristuksessa. Jos käy ilmi, että tiede ei pysty syventymään yksittäisiin asioihin eikä tarjoamaan yleiselle mielipiteelle lujaa näkökulmaa jokaiseen asiaan, joka kullakin hetkellä on yleisölle tärkeä, ei tiede voi odottaa yleisön taholta mitään mielenkiintoa. Silloin on pidettävä oikeutettuna sitä vulgaaria käsitystä, että tieteen tyhjät abstraktiot ovat hyödyttömiä käytännön elämälle.”8

Snellman oli tietoinen siitä, että moni ”sivistyneistöön” [bildad] itsensä lukenut piti ”popularisointia” tieteen kehityksen kannalta turhanaikaisena pyrintönä. Tällainen kanta edusti ”perätöntä tyhmänylpeyttä”, sillä historiallinen kehitys osoitti, että ”skolastinen” tieteen eristäytyneisyyden aika oli lopullisesti taakse jäänyt, vaikka saksalaisessa filosofiassa ja muuallakin esiintyikin ajan paineessa vetäytymistä toiminnan maailmasta takaisin kammioiden suojiin. Tämä ei muuttanut muuksi sitä, että kirjapainotaito, reformaatio, kansankielisen kirjallisuuden nousu, painovapaus, koulujen ja muun sivistyksen leviämisen myötä kasvava suuri yleisö ja muut “populaarit” seikat olivat avanneet tieteelle ennennäkemättömän laajan vaikutuskentän.
Snellman ei yksipuolisesti velvoittanut tieteenharjoittajia hakeutumaan suuren yleisön pariin. Hän myös korosti sitä rohkaisevaa ja voimistavaa vaikutusta, jonka julkisuudessa oleminen saattoi tarjota tieteelle. Euroopan suurten valtioiden tieteen kehitykseen viitaten hän esitti, että ”tiedon valo ei enää pelkää menettävänsä loistoaa poliittisten puoluekirjoitusten, kaupallisten ilmoitusten ja pienten novellien välittömässä läheisyydessä”. Tämä kehitys ei ilmentänyt vain suurten joukkojen tiedontarvetta, vaan myös ”tieteen omaa tarvetta hengittää julkisuuden ilmaa ja saada siitä voimaa nopeaan edistymiseensä”.9 Mitä enemmän tiede ”levittää juuriaan, lujittuu ja saa ravintoa, sitä tuuheammaksi se kasvattaa kruununsa”. Kysymys oli aatteiden tunkeutumisesta kansakuntien miljoonien ihmisten tietoisuuteen10 ja toisaalta näiden miljoonien ”siveellisestä voimasta”, joka suuntasi tiedettä korkeista koturneistaan yhteiskunnan merkittävimpien ongelmien ja suurimpien haasteiden pariin.11 Snellmanin filosofiakonseptiota voikin luonnehtia Marxin kolmatta Feurbach-teesiä soveltaen ”kasvattajan itsensä täytyy tulla kasvatetuksi”.

Massojen nousu ja uhka
Machiavelli asettui Ruhtinaassaan ja Discorseissaan “monien” (molti) puolelle “harvoja” (pochi) vastaan, mikä ei tietenkään tarkoittanut cinquecenton alun Italiassa sitä, että “monet” tai “il popolo” olisi kattanut likimainkaan koko väestön. Tosiasiallisesti “monet” – mm. kaupunkivaltioiden porvaristo – olivat “monia” suhteessa harvoihin, kuten ajan etuoikeutettuun feodaali- ja kaupunkiaristokratiaan. Toisaalta – kuten Louis Althusser on syvällisessä tutkielmassaan Machiavel et nous osoittanut – Ruhtinas-teoksen toimijasubjekti oli anonyymi “uusi ruhtinas”, ei “il popolo”.12 Kuitenkin Machiavelli asetti teoksessaan uuden ruhtinaan praksiksen “kansan näkökökulmasta, kansaa varten”. Ruhtinaalla oli vain välinearvoa ajan luokkataistelussa harvojen ja monien välillä. Asetelma on toinen vuoden 1848 alussa julkaistussa Marxin Kommunistisessa manifestissa, joka päättyy tunnettuun jylisevään julistukseen: “Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen”. Toisin sanoen, proletaarit eivät olleet liittyneet yhteen – Manifestihan oli nimenomaan manifesti, toimintajulistus – mutta heidän itsensä tuli liittyä yhteen: kehotus suuntautui suoraan proletariaatille, asetti sen toimijasubjektiksi.
Entä sitten Snellman, 1840-luvun Suomessa, jossa “suuri yleisö” muodostui muutamasta tuhannesta lähinnä säätyläistöön kuuluneesta ihmisestä ja “kansa” muodostui kohtalonuskoisuudessaan passiivisesta maalaisköyhälistöstä? Marxin vallankumoukselliseen positioon Snellmania ei toki voi vääntää. Hän ei ollut kommunisti tai sosialisti – sarkatakissa tai muutenkaan. Hän oli johdonmukaisesti tuotantovälineiden yksityisomistuksen ja elinkeinovapauteen perustuvan kapitalistisen markkinatalouden kannalla. Hän myös suhtautui kapitalismin kehitysmahdollisuuksiin optimisemmin kuin Marx, ja eritoten silloin kun puhe oli kapitalismin yhteyksistä vuosisataisiin traditioihin. Marxista poiketen Snellman ei pitänyt välttämättömänä sitä, että kapitalismi tulisi tuhoamaan koko vanhan ja perinteisen yhteiskunnallisen perustan. Vaikka Snellman katsoi, että maailma muuttui yhä nopeammin ja kehitystä oli yhä vaikeampi ennakoida, porvarisluokka ei sentään häväissyt kaikkea pyhää, eikä poistanut tuotannolta kaikkea kansallista pohjaa, eikä tuottanut proletariaattia, jolla ei olisi muuta menetettävää kuin kahleensa.13
Kommunistiset yhteisomistuksen ja internationalismin opit saivat Snellmanilta tuomionsa, kuten vuoden 1873 kirjoituksesta “Sosialismista” selviää. Tämä kirjoittajansa resignoituneisuutta huokuva teksti ei kuitenkaan tee oikeutta Snellmanin niille Ranskan ja Euroopan 1789 ja 1848 vallankumousten analyyseille, joissa tämä osoitti vahvaa positiivista kiinnostusta myös“neljännen säädyn” itseorganisoitumista kohtaan. Huimassa esseessään Modernia ranskalaista kirjallisuutta ( Litteraturblad 9, elokuu 1848) Snellman määritteli helmikuun 1848 vallankumouksen maailmanhistoriallisesti käänteentekeväksi ”sosiaaliseksi” vallankumoukseksi, joka huipensi vuoden 1789 ”poliittisen vallankumouksen”: ”Tämä merkitsee vain sitä, että liberaaliset valtiomuodot eivät voi sinänsä synnyttää kansakuntaa uudelleen ilman sen perhe-elämässä ja eri yhteiskuntaluokkien suhteissa noudattamien tapojen ja näitä tapoja lähinnä vastaavien lakien uudistamista”.14
Peräti ”koko inhimillisen kulttuurin vallankumoukseksi” helmikuun vallankumouksen teki nimenomaan työväenluokkien nousu kansakunnan kohtalon ratkaisevaksi aktiiviseksi voimaksi. Kirjeessä Lönnrotille maaliskuussa 1848 Snellman esimerkiksi arvosteli Finlands Allmänna Tidningenin kielteistä suhtautumista helmikuun tapahtumiin:
”Finlands Allmänna Tidning sisältää pelkästään valheita ja vääristeltyjä kertomuksia. Ranskan vallankumous on tähän asti sujunut maltillisesti ja hyvässä järjestyksessä. Neljäs sääty, työväki on hankkiutunut sen avulla tasa-arvoiseksi muiden kanssa. Nyt aletaan aavistella, että meneillään on koko inhimillisen kulttuurin vallankumous, vaikka tämä olisi pitänyt ymmärtää jo kauan sitten. Näyttää ilmeiseltä, että keskiluokan nousu lakaisi pois paljon rappeutunutta ainesta, myös ajattelusta ja tavoista. On toivottava, että massan turmeltumattomat voimat nyt täydentävät työn.”15

Jo ennen helmikuun vallankumousta Snellman ennakoi nykyaikaisen sivistyksen siirtyvän ”kolmanteen vaiheeseensa”. Ensimmäistä vaihetta edusti ”salonkien kantajoukko, ylhäisaateliset, arvonimien haltijat ja heidän kannattamansa kirjailijat”. Toisessa vaiheessa muutosvoimien ytimessä oli sivistynyt keskiluokka, ”jonka jäsenet kirjoittavat sanoma- ja aikakauslehdet, jotka päivittäin miljoonina kappaleina kuljettavat sen mielipiteitä maapallon ympäri. Se matkustaa rautateillä ja kansoittaa höyrylaivat, valvoo teollisuuden ja kaupan etuja.” Kolmannessa vaiheessa keskiluokan takaa nousisivat juuri suuren massat, ”neljännen säädyn” edustajat: ”Tämän luokan [keskiluokan] takana kasvaa kuitenkin uusi, työläisten luokka, suuren massan edustajat niin kirjallisuudessa kuin kaikilla yhteiskunnallisen kehityksen urilla.”16 Ennakoinneissaan Snellman tähysi tulevaisuuteen, joka ei ollut Suomessa toteutunut toisen vaiheenkaan osalta.
Oma mielenkiintoni Snellmaniin kiteytyy ennen muuta vuosilukuun 1848, tuohon Euroopan “hulluun vuoteen”, kuten sitä edelleenkin koulu- ja oppikirjoissa luonnehditaan samalla uusintaen ajankohdan hallitsevien eliittien reaktiivista näkökulmaa. Snellman ei nähnyt tuon vuoden tapahtumissa mitään “hullua”. Päinvastoin, kansanjoukkojen aktivoituminen kertoi siitä, miten “rationaalinen” realisoi itsensä aikakauden vaikuttavassa todellisuudessa. Ongelmattomasti positiivinen asia “1848” ei hänelle kuitenkaan ollut, kuten eivät vallankumoukset yleensäkään. Niiden suhde “traditioon”, kansankunnan vuosisataisiin tapoihin, oli vaikea ja haastava kysymys.
Vielä Valtio-opissa (1842) Snellman ykskantaan esitti, että että vallankumous oli järjenvastainen, sillä ”se hajottaa valtion, kumoaa kaikki lait ja asettaa niiden tilalle väkivallan ja mielivallan”.17 Lakien ja valtion ilmentämä kansallishenki oli vuosisatojen kehityksen tulos ”ja vallankumouksessa kansakunta karistaa sen yltään, samoin kuin lait ja tavatkin”.18 Vallankumouksen hurmokseen joutunut kansa ei tietänyt mitä halusi. Sattumankauppaa vallankumoukset eivät kuitenkaan olleet, sillä niiden todellisena syynä oli kansan toivoma muutos ”hintaan mihin hyvänsä” tilanteessa, jossa se tunsi elävänsä jatkuvan piinaavan sorron alaisena. Sellainen kertoi kansakunnan ja sen lakien alennustilasta eli kansallishengen rappiosta. Sen sijaan niissä valtioissa, joissa vallitsi valtiollinen vapaus, oli aina mahdollista valita myös laillinen tie yhteiskunnallisiin uudistuksiin.19 Tässä suhteessa Snellmanin jakoi John Locken tunnetun näkemyksen, jonka mukaan vallankumous (revolution) suuntautui laillisuuden tilan kumonnutta tyranniaa eli todellisia kapinallisia (truely rebels) vastaan ja pyrki palauttamaan (restoration) laillisen järjestyksen.20 Vallankumous olikin kansallishengen rappeutumiskehityksen eräänlainen antikliimaksi.
Kaikesta huolimatta Snellman ei kuitenkaan tulkinnut helmikuun 1848 vallankumousta negatiiviseksi ilmiöksi, vaikka se merkitsikin ”koko inhimillisen kulttuurin vallankumousta” tai ainakin ”perhe-elämässä ja eri yhteiskuntaluokkien suhteissa noudattamien tapojen ja näitä tapoja lähinnä vastaavien lakien uudistamista”. Jos mikään, niin juuri helmikuun vallankumous innosti Snellmania siinä missä eräitä innostuneita nuorempia suomalaisikin, kuten tapahtumia paikan päältä raportoinutta nuorta orientalistia Herman Kellgreniä.21 Vallankumouksen ”sosiaalisuus” puolestaan merkitsi sitä, ettei kysymys ollut vain coup d’état -tyyppisestä hallitusvallan kumoamisesta, kuten Snellman ehkä vielä Valtio-opissa vallankumouksista ajatteli, vaan historiallisesti merkittävästä ja luokkasuhteita perinpohjin muokkaavasta historiallisesta momentista. Toisaalta, 1850-luvun loppupuolella, kun helmikuun vallankumousta seurannut reaktion kausi oli tullut ja mennyt ja Aleksanteri II:n rauhanomaisten uudistusten aikakausi alkanut, Snellman jälleen korosti ”vuosisatojen ja vuosituhansien perinnön” merkitystä ja muistutti ”mielivaltaisten uudistusten” järjenvastaisuudesta.22 Tuore filosofian professori terotti myös kuulijoidensa mieliin yksityisen omistusoikeuden merkitystä.23 Tuskin moni nuoremmista kuulijoista oli lukenut sitä Litteraturbladin tammikuun 1848 numeroa, jossa Snellman arvioi jenalaisen professorin ja lehtimies-kirjailijan Theodor Mundtin teoksia (mm. Geschichte der Literatur der Gegenwart) ja samalla hyväksyen toisti tämän teesin, jonka mukaan uusi aika on ”vallankumousten aikakausi” ja ”tämän aikakauden yleisenä tunnuspiirteenä on kansojen tietoinen pyrkimys itsenäiseen kansalliseen kehitykseen”.24
Snellmanin suhdetta vallankumouksiin tai paremminkin “massoihin” voikin luonnehtia ambivalentiksi. Hänelle oli selvää, että kehittyvässä kapitalistisessa luokkayhteiskunnassa yhteiskunnan enemmistö ei voisi enää olla kehityksen hedelmistä osatonta, moninverroin alistettuja “massaa”, sillä voimakkaasti kehittyvät tuotantovoimat edellyttivät käyttäjäkseen koulutettua ja kurinalaistettua sekä “isänmaallisesti” motivoitunutta työväenluokkaa. Kansaa tuli kouluttaa ja sen toimintakykyä omassa elämässään ja yhteiskunnan kansalaisina avata (Suomessa) ennennäkemättömillä tavoilla. Toisaalta eurooppalaiset esimerkit osoittivat, että ratkaisevasta asemastaan ja suurista voimistaan tietoiseksi tullut kansa oli myös uhkatekijä, joka vääränlaisen sivistyksen ja voimantunnon vallassa voisi tempautua sellaiseen vallankumoukselliseen muutokseen, jonka voima kohdistuisi vielä uutuuttaan herkkää kapitalistista yhteiskuntaa vastaan:
”Mitä suuremmaksi elinkeinovapauden aiheuttama varallisuuden ja ulkoisen hyvinvoinnin ero pakosta kasvaa, sitä välttämättömämmäksi käy tasoittaa eroa koulutuksella. Sitä tietä voidaan varakkaan omaisuutta myös jakaa oikeudenmukaisimmin kovempiosaiselle. On varakkaan luokan oman edun mukaista synnyttää koulutuksella joukoissa sitä lainkuuliaisuutta, jota ilman varakkailta puuttuu kaikki turva, sillä suuri ero hyvinvoinnissa houkuttelee helposti käyttämään voiman oikeutta. Niin kuin olen edellä yrittänyt osoittaa, kaikki omistajan ja työläisen yksityisiä suhteita koskevat lait voidaan syrjäyttää, jolloin ne menettävät valtansa. Valtiolla on kuitenkin oikeus edistää kaikkien jäsentensä koulutusta ja valtion velvollisuutena on antaa heille tilaisuus saada koulutusta. Niiden yhteiskunnan jäsenten, jotka omistavat kansallisomaisuutta, on, kuten aina muulloinkin, luovutettava valtion tähän tarkoitukseen tarvitsemat rahavarat. Heidät pakottaa siihen heidän oman etunsa lisäksi myös enemmistön kasvava valtiollinen vaikutus. Ja lisääntyvä koulutus helpottaa kerralla työläisen asemaa. Osaksi se näet opettaa työläisiä käyttämään omia ansioitaan tarkoituksenmukaisemmin, osaksi se sitoo moraalisesti omistajan menettelemään anteliaammin sekä vihdoin siksi, että työläisen mahdollisuudet siirtyä työväenluokasta omistajaluokkaan ovat helpottuneet, toisin sanoen omistusoikeuden nopeamman vaihtuvuuden vuoksi. Kaikkien niiden, jotka toimivat filantrooppisin perustein elinkeinovapauden puolesta, pitäisi ajaa myös kansanopetuksen lisäämistä, sillä se on ainoa keino, jolla elinkeinovapauden tuomia epäkohtia voidaan tasapainottaa.”25

Suomalainen kansakouluaate saikin Snellmanista erään pioneereistaan. Kuten sitaatti osoittaa, koulutuksen ideologinen merkitys ei ollut hänelle mitenkään epäselvä. Yleisen opetuksen järjestäminen kuului ennen muuta valtiolle, mikä merkitsi sitä, että koulu olisi nimenomaan ideologinen valtioapparaatti, eikä yksityisten päähänpistojen heiluttelema tai kirkollisille intresseille alistettu organisaatio. Sivistyneiden luokkien tuli puolestaan ymmärtää se, että kansakoulu oli yhteiskuntajärjestystä turvaava ja luokkaeroja tasoittavan instituutio, joka osaltaan varmisti, etteivät yhteiskunnan vastaiset ”väärät” opit leviäsi kansan keskuudessa kuin kulovalkea Itä-Suomen metsämailla. Tärkeä oppi eliiteille oli sekin, että nämä itse olivat viime kädessä riippuvaisia sivistymättömästä rahvaasta, sen osoittamasta hyväksyvästä tai torjuvasta suhtautumisesta ylempiinsä ja ympäröivään yhteiskuntaan:
”Tottakai yksi ihminen ’on riippuvainen’ toisesta. Ei silti ole pahitteeksi esittää, että missä asiassa sivistyneet ovat riippuvaisia sivistymättömistä. Ei ole pahitteeksi toistaa: ensiksi mainittujen elämä ja omaisuus ovat jälkimmäisten käsissä. Ei voida olettaa, että suuren joukon sivistys taantuu. Mutta mistä sitten johtuu rikosten lisääntyminen useissa Euroopan maissa? Mistä tulevat kapinat, työläisten yhteenliittymät, kommunistiset opit ym.? Rahvaan kasvavasta köyhyydestä ja kurjuudestako? Mistä tämä sitten johtuu kun elinkeinot kaiken aikaa suunnattomasti edistyvät, köyhäinhoitotaksat nousevat ja hyväntekeväisyyslaitokset laajenevat? Jos etsitään jotain muuta syytä kuin rahvaan ajan tarpeisiin riittämätön älyllinen sivistys, niin se on päivittäin kasvava kuilu, joka erottaa heidät parempiosaisista yhteiskuntaluokista. Siitä johtuu kyvyttömyys hankkia omaisuutta, siitä johtuvat harhaanjohtavat opit, joista tulee harhaanjohtavia siitä syystä, että jotakin ylempien luokkien tiedosta toki tunkeutuu alempiinkin luokkiin, mutta nämä ottavat sen vastaan sivistymättömällä ja ajattelemattomalla mielellä. Historian todistuksesta tosin opitaan vähän. Mutta jo lähimenneisyyden historia tarjoaa niin runsaasti tällaisia esimerkkejä, että niiden osoittamisesta voi kuitenkin olla hyötyä. Ja sivistyneille suunnattu varoitushuuto: turvatkaa jälkeläistenne elämä ja omaisuus! Vaatikaa sen kuilun täyttämistä, joka erottaa heidät massoista!, voi silti herättää jonkun ajattelemaan. Uskonnon ja moraalin opit ovat hyviä herätyskeinoja, mutta hätä on opettajatar myös silloin kun kysymys on niiden arvosta.”26

Kansansivistyksen organisaatioiden lailla kansakoulu sekä uomasi että avasi sen vaikutuspiirissä olevan väestön toimintakykyä. Koulusivistys edisti lainkuuliaisuutta ja helpotti yksilön (sic!) nousua ”omistajaluokkaan”. Ensimainittu kuuliaisuus kohdistui myös omistusoikeuteen sekä muihin kapitalististen tuotantosuhteiden turvaamisen kannalta välttämättömiin lakeihin ja säädöksiin. Toisaalta myös kunnollisesti sivistetty omistajaluokan jäsen osasi antaa arvon työläisille. Kaiken kaikkiaan sivistys oli keino, jonka avulla luokkaristiriidat oli mahdollista sovittaa elinkeinovapauden vaateliaissa oloissa.
Elokuussa 1848 vallankumouksen kuumetartuntaa vielä potenut ja tilansa energisoima Snellman esitti “sosiaalidemokraattisia” sävyjä äänessään, että mitä suuremmaksi sivistyneiden määrä kasvaa, sitä nopeammin myös pääomat siirtyvät kädestä käteen, eivätkä kasaudu harvoille hyväosaisille.27 Tässä katsannossa sivistys oli lääke liberaalin talouden oloissa alati uhkaavaa pääomien keskittymistä ja varallisuuden epätasaisen jakautumisen vaarallisia tendenssejä vastaan. Tämän työväenluokan hallitun aktivoimisen ja aktivoivan hallitsemisen kaksoisstrategian kiteyttää erinomaisesti Litteraturbladin formulaatio keväältä 1848:
”Kun meidän aikanamme alempi yhteiskuntaluokka tulee yhä tietoisemmaksi niistä eduista, joita yhteiskuntajärjestys antaa ylemmälle luokalle, ja kun alemmassa luokassa herää pyrkimys päästä osalliseksi näistä eduista, niin mikään ei ole sen paremmin paikallaan kuin huolehtia kansanjoukkojen opetuksen parantamisesta. Yleisen ihmisrakkauden ja todellisen kristillisen mielen tulisi kehottaa tähän, ja viisaus ja oma etu käskee parempiosaisia ottamaan asian huolehtimisen velvollisuudekseen […] On kasvatettava sellainen työläisten sukupolvi, joka ymmärtää käyttää voimaansa paremmin ja valmistaa itselleen edullisemman aseman yhteiskunnassa, ja joka toisaalta tuntee sen huolenpidon, millä yhteiskunta hoitaa työläisten koulutuksen, sitovan heidät yhteiskuntajärjestykseen ja pystyy näkemään yhteiskunnan rauhallisessa kehityksessä oman ja jälkeläistensä onnen.”28

Kansanjoukkojen sivistäminen keskeisenä suomalaisen kansallisuusliikkeen ulottuvuutena voi avata myös “subjektin” kaksoismerkityksen kautta: Toisaalta “kansa” oli kohdesubjekti, so. toiminnan “objekti”, jota tuli sivistää, jotta se voisi osallistua aiempaa aktiivisemmin suomalaisen yhteiskunnan rakennustyöhön; toisaalta kansan toimijuus teki kansasta toimijasubjektin, aktiivisen mutta myös aktivoituessaan arvaamattoman voiman. Suomalaisen nationalismin historian – ja myös Snellmanin ajattelussa näkyvän – dominantin näkemyksen piirteeksi muodostuikin ambivalentti asetelma, jossa kansan toimintakykyä (toimijasubjektiutta) tuotettiin ja uomattiin ylhäältä päin, “kansallisten” eliittien johdolla. Tästä kertoo niin sanotun kansalaisyhteiskunnan historia: 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Suomessa muodostuvat lukuisat ja laajalle ulottuvat kansalaisyhteiskunnan organisaatiot olivat myös ideologisia apparaatteja, jotka tuottivat ja uomasivat kansanjoukkojen toimintakykyä eliittien johdolla. Kehittyvän “kansalaismielen” tuli ilmaista rakentavaa suhtautumista yhteiskunnalliseen kehitykseen, joka ei suinkaan ollut kenen tahansa kansalaisen määrittelyvallan alainen asia. Tämä ideologinen pyrkimys näkyy niin valtiomies Snellmanin kuin Yrjö Koskisen ja Agthon Meurmanin kirjoituksista, joissa aiheena on mm. “kansanvalistus”, “työväenseikka” tai maakysymys.
Jotta tällaisista kirjoituksista ei kuitenkaan pääteltäisi koko totuutta suomalaisesta nationalismista nostettakoon esille nuoren filosofi J.J.F. Peranderin (1838–1885) muotoilu Kirjallisesta Kuukauslehdestä vuodelta 1869:
“Työmies, joka on nähnyt yhä mahdottomammaksi työllä hankkia pääomaa, tuskistuu ja vaatii semmoisia yhteiskunnallisia laitoksia, jotka tekisivät tämän hankinnan mahdolliseksi, jotka siis vapauttaisivat työmiehen pääomien ylimysvallasta. Työmies, joka on ryhtynyt 'yhteiskunnalliseen kysymykseen' ei tyydy holhouslaitoksiin. Köyhyys ja proletariati ei ole yhtä. Toinen on viaton ja toimeton, toinen tuskistunut, levoton, rohkea.”29

Vuoden 1848 Snellmania seuraten nuori Perander tarkasteli proletariaattia itseorganisoituvana aktiivisena toimijasubjektina, jonka toimintakykyä ei voinut noin vain määritellä ja rajata ulkoa päin. Työväenluokkien nousun eräs merkitys sisältyikin juuri siihen, että nämä luokat todellakin oppivat ja pyrkivät ottamaan kohtalonsa ja samalla koko kansakunnan kohtalon omiin käsiinsä. Kuten 1800-luvun viimeiset vuosikymmenet tai itsenäisyyden ajan alkuvaiheet pian osoittivat, suomalaisten työväenluokkienkaan toiminta ei asettunut ennalta määriteltyihin uomiinsa toisin kuin fennomaanien tai ylipäätään kansakunnan eliittien keskuudessa oli toivottu.

Lopuksi: Fennomaanit ja keisari
Tähän seminaariin sopinee esitykseni lopuksi kursorinen pohdiskelu siitä, mistä fennomaanien suhteessa keisariin ja imperiumiin saattoi olla kysymys. Vuoden 1848 eurooppalaiset tapahtumat, kuten myös Puolan kapinat ja muut kansannousut imperiumin laidoilla ja eri keskuksissa olivat tietenkin hallitsijalle selkeä osoitus siitä, että “kansa” oli potentiaalisesti vaarallinen vallankumoksellinen mahti, vaikka se ei sitä aktuaalisesti olisi ollutkaan. Tästä hallitsijan tietoisuudesta kertonee myös Suomessa tavallisesti “ylireaktioksi” arvioitu vuoden 1850 kielisäännös, joka kielsi julkaisemasta”helposti väärinkäsittävälle” suomenkieliselle kansanenemmistölle muuta kuin uskonnollista mielenylennystä ja käytännöllis-taloudellista hyötykirjallisuutta. Se, mikä oli sivistyneelle vähemmistölle vaaratonta saattoi “vierottaa kansaa hyödyllisemmistä toimista”. Samaan aikaan toisaalta suomalaismielisten riemuksi Matthias Castrén nimitettiin ensimmäiseksi suomen kielen professoriksi Aleksanterin yliopistoon. Tämä ja monet muut fennomaaneille mieluisat “suosionosoitukset” olivat varmastikin myös kiitollisuudenosoitus siitä lojaalisuudesta, jota fennomaanit keisarin suuntaan ilmaisivat. Paras palkkio oli kuitenkin se, että uusille, suomalaismielisille eliiteille avautui Aleksanteri II:n ajan yhteiskunnallisten uudistusten myötä uusia ja ennennäkemättömiä yhteiskunnallisen nousun ja toiminnan mahdollisuuksia niin paikallistasolla kuin suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa ja muuallakin imperiumissa.
Kiertämätön “machiavelliläinen” totuus kuitenkin lienee, että palvelus edellyttää vastapalvelusta. Toisin sanoen, mitä fennomaanit saattoivat tarjota hallitsijalle? Silkkaa kiitollisuuttako? Siitä tuskin oli paljon apua. Todellinen “vastapalveluksen” teko oli se, että fennomaanien voidessa johtaa “kansaa” läpi suurten yhteiskunnallisten uudistusten kansasta ei muodostuisi yhteiskunnan kehitystä uhkaavaa prekääriä voimaa. Hallitsijan taholla ei varmastikaan ollut vaikeuksia ymmärtää sitä, että fennomaanien edellytykset johtaa suomenkielistä kansaa, muodostuvassa olevia työväenluokkia, olivat huomattavasti lupaavammat kuin vanhojen eliittien, joiden yhteys kansaan oli etäinen ja herravihan värittämä ja joiden keskuudessa aika ajoin ilmeni vaarallista “ruotsalaismielisyyttä”. Miksi ei siis sallia fennomaanien astua vanhojen eliittien tilalle tai ainakin rinnalle, mikäli fennomaanit samalla pitäisivät “kansan” aloillaan, estäisivät sen “hairahtamisen” vallankumouksellisille harhapoluille? Muussa tapauksessahan uhkaksi voisi muodostua se, että yhteiskunnallisen kehityksen eduista osattomaksi jääneet suomalaismieliset ryhmät solidarisoituisivatkin syrjityn kansan kanssa keisarinvaltaa vastaan. Toisin sanoen fennomaanipiirien osoittama “lojaalisuus” keisaria kohtaan oli palkitsevaa sekä keisarille että fennomaaneille, mutta tällä lojalismilla oli myös vahva yhteys muodostuvan suomalaisen luokkayhteiskunnan voima- ja valtasuhteiden organisoimisen kysymyksiin. “Suomalaisten” suhde keisariin liittyi olennaisesti myös suomalaisten eliittien ja luokkien keskinäisten suhteiden organisoimiseen. Siksi puhe “suomalaisten” in toto suhtautumisesta keisariin peittää alleen tämän “suhtautumisen” taustalla olevat luokkasuhteet sekä vanhojen ja uusien eliittien välisiä voimasuhteita koskevat kysymykset.
Entä Snellman? Kiistattomasti hä oli lojaali suhteessa hallitsijaan ja myös perusteli tämän hyvin “realistisesti”, mutta tämä ei suinkaan estänyt vaan pikemminkin auttoi häntä esittämään toisinaan hyvinkin radikaaleja näkemyksiä suomalaisen yhteiskunnan välttämättömistä muutoksista. Tässä lojalismin ja radikalismin liitossa ei ole mitään kummallista, sillä eihän politiikassa mikään absoluuttista.

Viitteet

1 Antonio Gramsci, Vankilavihkot, valikoima 1, s. 37. Kansankulttuuri, 1979. 2 Filosofista kirjallisuutta. Saiman kirjallisuusliite, 21.3.1844: KT6, s. 197. 3Snellman korosti ranskalaisen yhteiskuntakritiikin merkitystä eritoten helmikuun vallankumouksen aikoihin, kuten osoittaa keväällä ja kesällä 1848 Litteraturbladiin kirjoitettu artikkeli Modernia ranskalaista kirjallisuutta (KT11). Tässä yhdessä kaikkien aikojen hienoimmassa teoksessaan Snellman avaa ranskalaisen ja muun eurooppalaisen kirjallisuuden – sanan laajassa, myös tieteet ja lehdistön kattavassa merkityksessä – yhteydet aikansa voima- ja luokkasuhteisiin. Hän myös tuo esille kirjoittajia, jotka teoksillaan osallistuivat näiden suhteiden organisoimiseen. 4 Snellman käsittelee monessa yhteydessä ranskalaisen kulttuurin ja filosofian vaikutusta saksalaisella maaperällä. 5 Modernia ranskalaista kirjallisuutta, II. Litteraturblad 5, toukokuu 1848: KT11, s. 87. 6 Aikakauslehti Frey ja Ruotsin kirjalliset aikakausjulkaisut, II. Freja 4, 14.1.1842: KT3, s. 402. 7 Tässä suhteessa Snellmanin näkemykset ovat mielenkiintoisen lähellä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun italialaisia praksiksen filosofeja (filosofia della prassi) Antonio Labriolaa (1843–1904) ja Antonio Gramscia (1891–1937), jotka nostivat esille kysymykset filosofian positioitumisesta yhteiskunnassa ja suhteesta ihmisten arkiajatteluun (senso comune) ja sen historiaan. 8 Aikakauslehti Frey ja Ruotsin kirjalliset aikakausjulkaisut, I. Freja 3, 11.1.1842: KT3, s. 399–400. 9 Ulkomaista kirjallisuutta. Saiman liite Kallavesi 5, 19.9.1846: KT9, s. 254. 10 Sama, s. 253–254. 11 Modernia ranskalaista kirjallisuutta, IV. Litteraturblad 9, elokuu 1848: KT11: s. 135. 12 Louis Althusser, Machiavel et nous. Écrits philosophiques et politiques, tome 2. Stock/IMEC, 1995. 13 Ks. erit. Kommunistinen manifestin luku “Porvarit ja proletaarit”, jossa Marx luonnehtii porvarisluokan ja kapitalismin vallankumouksellista luonnetta. 14 Modernia ranskalaista kirjallisuutta, IV. Litteraturblad 9, elokuu 1848: KT11, s. 136. 15 Snellman Elias Lönnrotille 28.3.1848: KT11, s. 49. 16 Kotimaista kirjallisuutta. Litteraturblad 12, marraskuu 1847: KT10, s. 291. 17 Valtio-oppi: KT5, s. 263. 18 Sama, s. 263. 19 Sama, s. 265. 20 Locke, Tutkimus hallitusvallasta. Gaudeamus 1995, s. 239–240. 21 Castrén, Herman Kellgren. Ett bidrag till 1840- och 1850-talens kulturhistoria, SLS 1945, s. 278–315. 22 Käytännöllinen siveysoppi [siveysopin luentosarjan käsikirjoitus keväällä 1858]: KT15, s. 85. 23 Teoreettinen velvollisuusoppi [siveysopin luentosarjan käsikirjoityus keväällä 1857]: KT14, 206–284, ks. erit. s. 254 ja 261–264. 24 Ulkomaista kirjallisuutta. Litteraturblad 1, tammikuu 1848: KT10, s. 409. 25 Valtio-oppi: KT5, s. 157–158. 26 Morgonbladet kansakouluista. Saima 12, 28.3.1846: KT9, s. 28–29. 27 Modernia ranskalaista kirjallisuutta, III. Litteraturblad 9, elokuu 1848: KT11, s. 101. 28 Tietoja Kuopion eri oppilaitoksista. Litteraturblad 5, toukokuu 1848: KT11, s. 144. 29 Valtiolainojen vaikutuksista. Kirjallinen Kuukauslehti, 1869, s. 136. Sis. teokseen J.J.F. Perander, Yhteiskunta uutena aikana ja muita kirjoituksia. Toim. Mikko Lahtinen. Eurooppalaisen filosofian seura 2005, s. 205.

© Mikko Lahtinen (2006)