Siirry pääsisältöön

Terrori ja poliittinen väkivalta Suomessa




Miekalla, nälällä ja rutolla
(Lapuan tuomiokirkon kattomaalaus, Paavo Leinonen 1927)

Täällä sydän huokailee
ja itku silmän täyttää,
siellä sydän iloitsevi,
silmä riemun näyttää.
(Kotomaamme)


Katsaus poliittisen väkivallan ja terrorin historiaan Suomessa

1. Terrorismi, terroristi ja terrori (ruots. terrorism, terrorist, terror) löivät itsensä läpi sanomalehtiä lukevan suomen- ja ruotsinkielisen yleisön keskuudessa 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa. Venäjältä kantautui tuolloin yhä uusia uutisia vallankumouksellisten ryhmittymien suunnittelemista ja tekemistä attentaateista keisarinvaltaan vastaan. Maaliskuussa 1881, kun Venäjän demokratisoimista vaatineen Narodnaja voljan ("Kansan tahto") "nichilistit" lopulta onnistuivat surmaamaan pommi-iskulla Aleksanteri II:n, kirjoitukset terrorismista ja sen ankarista vastatoimista vyöryivät toden teolla myös Suomen suuriruhtinaskunnan päivänjulkisuuteen, joskin jo pari vuotta aiempi keisarin murhayritys oli saanut paljon julkisuutta osakseen. Uudessa Suomettaressa (67, 22.3.1881, s. 1) selostettiin seikkaperäisesti keisarin murhan tutkimuksia, joiden yhteydessä oli myös pidätetty Kansan tahdon johtajiin lukeutunut Andrei Sheljabov, "joka kuuluu terroristi- (kauhu-puolueeseen". Tampereen Sanomat (30, 16.4.1881, s. 4) puolestaan määritteli terroristit "hirmupuolueeksi". Suomenkielisessä lehdistössä esitettiin myös kotoperäisiä vastineita mm. terroristille ("hirmumies", "hirmulainen"), terroristiselle mielipiteelle ("hirmuwaltainen mielipide") ja terrorisoinnille ("hirwityksen wäkiwoima", "hirmutiranniuden puuha") (esim. Uusi Suometar 75, 28.6. 1871, s. 2; 62, 28.5. 1873, s. 3; 67, 22.3. 1881, s. 1; 302, 30.12.1881, s. 2; Tapio 13, 28.3. 1863, s. 2; Suomen Wirallinen Lehti 154, 29.12.1881, s. 2; Sanomia Turusta 170, 2.11. 1882, s. 3).
Ennen venäläisen terrorin aikakautta (1860-luvulta Aleksanteri II:n murhaan ja jälleen vuosisadan lopulta eteenpäin) tämä latinalaisperäinen sana oli suomalaisillekin tuttu lähinnä Ranskan suuresta vallankumouksesta Robespierren ajalta (ks. esim. Åbo Tidningar 70, 1829, s. 2; Finlands Allmänna Tidning 53, 1834, s. 2). Ranskan vallankumouksen historiaan viittaava merkitys säilyi vahvana myös vuosisadan loppupuolella. Vuonna 1890 fennomaanipäällikkö Agathon Meurman esitti laatimassaan Sanakirjassa yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten 'terrorismille' määritelmän "hirmuhallitus, erittäin aikakausi toukokuusta 1793 heinäkuun 27 päivään 1794 Ranskan historiassa, jolloin Robespierre ja jakobinit hallitsivat". 'Terroristi' oli puolestaan "hirmuhallituksen puoltaja" ja 'terroriseera[ta]' tarkoitti "hirmuisuudella hallita". (Meurman 1890, 851.) Toisin sanoen Meurmanin määritelmässä terrori viittasi valtioterroriin, eikä valtiovaltaa tai järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan suunnattuun jonkin kapinallisryhmän harjoittamaan poliittiseen väkivaltaan pommiattentaatteineen. Toisaalta Ranskan vallankumoukseen kielteisesti suhtautuneen Meurmanin katsannossa "hirmuhalllitusta" johtaneet jakobiinit eivät juurikaan eronneet kaukana yhteiskuntarauhaa järkyttäneistä venäläisistä ja muista ajan vallankumouksellisista.
Keisarin murhan aikoihin Suomen suuriruhtinaskunnassa oli vielä rauhallista, eikä terroritekoja sen alueella tehty. Niiden aika koitti vasta 1900-luvun alussa, kun osa suomalaisista organisoitui aktiiviseen vastarintaan venäläistämistoimia vastustaakseen. Suomen historiassa sortovuosien aktiivinen vastarinta – tunnetuimpana ilmauksenaan Eugen Schaumanin suorittama kenraalikuvernööri N.I. Bobrikovin murha kesäkuussa 1904 – ei kuitenkaan ole ainoa poliittisen väkivallan ja terrorin ajanjakso. Varsinkin idän rajaseutujen suomalaisille oli kertynyt kokemusta kauhua ja pelkoa nostattavasta poliittisesti latautuneesta väkivallasta ainakin keskiajalta lähtien, eikä väkivalta ollut mitenkään epätavallinen ilmiö suomalaisessa kulttuurissa (ks. esim. Ylikangas 1988). Muusta Euroopasta poiketen, jossa henkirikosten määrä puolittui 1800-luvulla, Suomessa henkirikokset lähtivät 1860-luvulla pitkäaikaiseen kasvuun kulminoituakseen kansalaissotaa seuranneen vuosikymmenen ennätyslukuihin (10 henkirikosta 100.000 asukasta kohden) (Henkirikoskatsaus 2/2006, 7).
Miestapot, muut väkivaltaisuudet tai Pohjanmaan häjyjen eli puukkojunkkarien harjoittama (1790-luvulta 1880-luvulle) paikallisen väestön terrorisointi eivät olleet varsinaista poliittista väkivaltaa, mutta yhteiskunnallisia ilmiöitä kuitenkin. Ne liittyivät suomalaisen yhteiskunnan murroksiin – sääty-yhteiskunnan rapautumiseen ja muuttumiseen luokkayhteiskunnaksi tai kansalaissodan jälkeisen ensimmäisen tasavallan sosiaalisiin ongelmiin ja luokkaristiriitoihin – sekä destruktiivis-väkivaltaisten ajattelu- ja toimintatapojen yleisyyteen myös suomalaisen porvariston keskuudessa. Tästä on osoituksena kansalaissodanaikaisen "punaisen terrorin" järjestelmällisyydessään ja laajuudessaan laudalta lyönyt voittajapuolen harjoittama "valkoinen terrori". Keväällä 1918 myös suomalainen sivistyneistö insinööreistä opettajiin ja sielunpaimeniin osoitti kykyä ja taipumusta suunnitelmallisiin väkivallantekoihin (mm. teloitukset ja kidutukset) "rangaistessaan" hävinnyttä osapuolta. Varsinkin monen vanhemman ja korkea-arvoisen pappismiehen suhtautumisessa aina arkkipiispa Johanssonia ja piispoja myöten ilmeni vanhatestamentillinen "silmä silmästä, hammas hampaasta" -etiikka, kun taas uusitestamentillinen kehotus vihollisen rakastamiseen osoittautui rauhallisempien aikojen eliksiiriksi. Lähinnä vain nuorempi papisto Kotimaa- ja Herättäjä-lehtien ympärillä ilmaisi armollisempaa suhtautumistapaa hävinnyttä osapuolta kohtaan. (Paavolainen 1967, 383.)
* * *
Seuraava lyhyt katsauskin poliittisen väkivallan ja terrorin historian pääpiirteisiin Suomessa osoittanee, että myös sen maaperällä yhteisöjen ja yhteiskunnan valta- ja voimasuhteiden ylläpitämisen, muuttamisen ja kumoamisen pyrkimyksiin on liittynyt organisoitua väkivaltaa ja jopa terroristisiksi luonnehdittavia tekoja ja toimenpiteitä. Niitä on enemmänkin kuin useimmiten kuvitellaan kaiketi sen tähden, että poliittisen väkivallan ilmiöitä on esiintynyt kansainvälisesti arvioiden poikkeuksellisen vähäisessä määrin toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Kuitenkin myös tämän mann historiassa poliittinen väkivalta ja terrori ovat suunnitelmallisuudessaan täyttäneet toisinaan jopa terrorismin eli terrorin tietoisen ja suunnitelmallisen strategis-taktisen toimeenpanemisen kriteerit. Yleensä terroria ja terrorismia – väkivallan käyttöä tai sillä uhkaamista, jolla on pyritty pelkoa tai kauhua herättämällä samaan aikaan poliittisia vaikutuksia – on esiintynyt Suomessa sotien aikana, kun sotajoukot ovat kohdelleet kaltoin siviiliväestöä. Samaan tosin kykenivät useasti myös rauhan ajan aateliset maanomistajat tai kruunun verovoudit, jotka kohtelivat väki- ja mielivalloin talonpoikaisväestöä.

2. Lallista Jaakko Ilkkaan. Keskiajan Suomesta kertovat lähteet ovat vähäiset, eikä väkivallan saati "poliittisia" tarkoitusperiä sisältäneen väkivallan määrästä ole mahdollista esittää tarkkoja ja luotettavia tietoja. Ehkä eräänlaisena poliittisen väkivallan ilmauksena voidaan nostaa esille legendassa esiintyvä talollinen Lalli, joka mahdollisesti surmasi piispa Henrikin Köyliöjärven jäälle noin vuonna 1156. Lallin talossa pakkokestitystä ajan tavan mukaan vaatineen piispan surman ansiosta Suomen katolinen kirkko saattoi nostaa Henrikin pyhimyksekseen, kun taas "pakanallisesta" näkökulmasta katsoen Lallin veriteko suuntautui ruotsalais-länsimaista valloittajaa ja sen ideologista edusmiestä vastaan. Toisaalta Lallin tekemän veriteon "poliittiset" vaikuttimet tuntuvat kaukaa haetuilta tai päälleliimatuilta. Korkea-arvoiseen herraan kohdistuneeseen vihanpurkaukseen tuskin sisältyi "poliittisia" tarkoituksia, kuten rahvaan yleisempää pyrkimystä piispan likvidoimiseksi, jolloin sitä voisi luonnehtia poliittiseksi murhaksi.
Laajemmassa katsannossa myyttisen Lallin voi kuitenkin katsoa edustavan talonpoikaista rahvaan miestä, joka nousee vastarintaan kansaa kohtuuttomasti verottavaa ja myös väkivaltaisin veronkannoin terrorisoivaa kirkollista tai maallista valtaeliittiä vastaan. Veronkannon, pakkokestityksen ja kyyditysvelvollisuuden vastustaminen ilmenivät tavallisesti niskoitteluna tai yksittäisinä väkivallantekoina paikallisia esivallan edustajia tai muuta eliittiä vastaan. Kautta keskiajan kansaa kovisteltiinkin sen pappeihin ja jopa piispoihin kohdistaman väkivallan tähden. Sitä esiintyi esimerkiksi 1300-luvulla säännöllisesti kirkonmiesten ja talonpoikien välisissä kiistoissa verotuksen kohtuullisuudesta (Katajala 2002, 96). Myös kuninkaan vallan ja talonpoikien välillä ilmeni levottomuuksia, kuten ensimmäinen tunnettu suomalainen esivaltaa vastaan suuntautunut talonpoikainen kapinaliike vuosina 1368–69 Viipurin läänissä. Jääsken talonpojat nousivat verokapinaan torjuakseen kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen vaatimat verot Turun linnan ja eräiden pienempien linnoitusten rakennustöihin. Mahdollisesti kapinaa liittyi myös väkivaltainen yhteenotto. (Katajala, emt., 101–103.)
Seuraavalla vuosisadalla Ruotsin valtakunnassa kehittyi useita talonpoikaisia kapinaliikkeitä, joiden yhteydessä ei väkivaltaa kaihdettu kummankaan osapuolen taholla. Sadan vuoden ajanjakso 1430-luvulta Kustaa I:n (Vaasan) kuningasvallan (1523–1560) alkupuoleen oli lukuisten kapinaliikkeiden aikaa (Katajala, emt., 115). Itse asiassa myös itse Kustaa I:stä voi pitää kapinajohtajana, sillä nousivathan ruotsinmaalaiset hänen johdollaan tanskalaista unionikuningas Kristian II:sta vastaan. Kustaan aikaa edeltäneen levottoman ajanjakson aloitti talonpoikaiskapinoista tunnetuin, taalainmaalaisen Engelbrektin kapina kuningas Eeri Pommerilaista vastaan. Kun taalainmaalaiset eivät saaneet hyvitystä tanskalaisvouti Jens Erikssønin veronkeruussa harjoittaman ja valtaneuvoston toteaman mielivallan johdosta, he kokosivat sotajoukon mies talosta -periaatteella. Kapinalliset polttivat juhannuksena 1434 Borgnäsin ja Köpinghusin linnat ja valloittivat Vestråsin. Kapinaliike laajeni useisiin maakuntiin ja eteni vallankumouksellisen liikkeen lailla aina pääkaupungin porteille saakka. Väkivallan pelossa myös rälssimiehiä, valtaneuvoston jäseniä, piispoja ja muuta eliittiä katsoi parhaaksi liittyä kapinallisiin ja sanoa irti uskollisuudenvalansa kuninkaalle. Eerik Pommerilainen onnistui palauttamaan valtansa, mutta levottomuudet puhkesivat pian uudelleen, eivätkä ne päättyneet edes Engelbrektin poliittisesti motivoituun likvidointiin maaliskuussa 1436. Seuraavan kapinan johdossa (1436–37) oli hänen lähipiiriinsä kuulunut Erik Puke. Ruotsin kapinat päättyivät vasta kun Kustaa onnistui 1540-luvulla keskittämään vallan itselleen ja Wasa-suvulleen (Katajala 2002, 179). Viimeinen häntä vastaan suunnattu vakivaltainen kansannousu oli Nils Dacken johtama kapina Smålannissa vuonna 1542.
Talonpoikaiskapinat Ruotsin valtakunnassa ja muualla maailmassa osoittavat, että tyytymättömät talonpojat kykenivät organisoituneeseen joukkotoimintaan ja sodankäynnin edellyttämään strategiseen laskelmointiin. Väkivaltaan he kuitenkin turvautuivat vasta kun mikään muu ei tehonnut kohtuuttoman veronkannon lopettamiseksi. Väkivallan käyttäminen olisi siis harkittu ratkaisu. Viimeisenä keinonaan talonpojat surmasivat aatelisia, polttivat verovoutien kartanoita ja muutenkin turvautuivat tuleen: "Asuinrakennusten polttamista pidettiin Pohjoismaissa erityisen kammottavana tekona. Kun talonpojat polttivat voutiensa kartanoita he tiesivät hyvin ryhtyvänsä erittäin raskaaseen rikokseen. Samalla teko kuitenkin viesti voimakkaasti protestista, vihasta vouteja kohtaan." (Katajala, emt., 122.)
Talonpoikaiskapinoita puhkesi myös Suomen puolella. Niistä laajin ja tunnetuin, fennonationalistisessa historiankirjoituksessa myyttiseen asemaan nostettu Nuijasota (1596–97) päätti talonpoikaiskapinoiden aikakauden Ruotsin valtakunnassa. Sitä olivat edeltäneet Ruotsin ja Venäjän välillä vuosina 1570–95 käydyn ns. raippasodan aikaisten väenottojen, lisäverojen kantamisten ja linnaleirien ylläpitämisen aiheuttamat talonpoikaisnousut. Sodan loppuvuosina sotarasitusten syypääksi nähtiin kuningas Sigismundin Suomessa toiminut luottomies marski Klaus Fleming. Nuijasodan eräänlainen esinäytös oli jouluyönä 1595 alkanut Rautalammin kapina pitäjässä sijainnutta linnaleiriä vastaan. Talonpojat surmasivat sotilaita muun muassa työntämällä näitä seipäillä avannosta jään alle. Mikään hetken mielijohde kapina ei nytkään ollut, vaan sen taustalla oli linnaleiriin asettuneiden sotilaiden pitkään jatkunut paikallisen väestön terrorisoiminen ryöstelemällä, pahoinpitelemällä ja raiskaamalla. Minkäänlaisia rangaistuksia mielivaltaisesti käyttäytyneet Flemingin huovit eivät olleet joutuneet tuhotöidensä seurauksena kärsimään. Tämä osoitti toteen sen, ettei esivallasta ollut tavallisen kansan turvaksi vaan aivan päinvastoin. Sitä osoitti myös ajan yleinen "henki" eli aatelin ja Flemingin sotaväen harjoittama talonpoikaisen väestön pitkään jatkunut terrorisointi (ks. Ylikangas 1977, 310–311).
Varsinainen Nuijasota syttyi, kun Pohjanmaan talonpojat liittoutuivat Kaarle-herttuan kanssa ja nousivat ratsutilallinen Jaakko Ilkan johdolla kapinaan aatelistoa ja kuninkaan sotaväkeä vastaan. Tammikuussa 1596 talonpoikaisjoukko nujersi Pohjanmaalla linnaleiriä pitäneet huovit ja kostivat näille kärsimänsä vääryydet: "He saivat nyt maksaa omista ja kaikkien säätyveljiensä omavaltaisuuksista, turmelluista kotirauhoista, pahoinpitelyistä, ryöstöistä ja raiskauksista sekä ennen muuta itseotetusta herruudestaan talonpoikien yli. Säätykauna ja pelkkä kostonvimma purkautui nuijien kärkiin muuttuen kivuksi huovien selkään. Yksi huovien joukosta – talonpoikien mielestä muita kunnottomampi – joutui rääkkäyksen kohteeksi. Hänet pantiin joksikin ajaksi roikkumaan jaloistaan hirteen. Mies jäi lopulta henkiin." (Ylikangas 1977, 119.)
Talonpojat onnistuttiin nurjertamaan ja Ilkka teljettiin Turun linnaan. Pohjalaiset talonpojat jatkoivat valituksiaan Flemingin tyrannimaisena pitämästään hallinnosta ja linnaleirin rasituksista valtaneuvostolle Tukholmaan, mutta säätyjen edustajilta ei herunut muuta kuin myötätuntoa köyhää ja henkihieveriin verotettua kansaa kohtaan. Sijaishallitsijana toiminut Kaarle-herttua ei saanut lupaa Suomen sotaretkeen, sillä sellainen olisi merkinnyt sisällissotaa hänen ja kuningas Sigismundin välillä. Talonpojat katsoivat, että nyt heidän ainoa mahdollisuutensa vapautua ikeestään oli nousu avoimeen kapinaan Flemingiä vastaan. Tätä vahvisti Kaarlelta saatu eräänlainen lupa kapinan aloittamiselle. Marraskuun lopulla pohjalaiset talonpojat aloittivat ratsutilallisten ja virkamiesten likvidoinnin ryöstämällä ja polttamalla tai kirvein ja nuijin tuhoamalla taloja ja tiluksia. Ketään ei tiettävästi otettu hengiltä (Ylikangas, emt., 136–137). Ilkka pääsi (tai päästettiin) pakenemaan vankeudestaan ja hän otti vastaan hänelle tarjotun nuijamiesten päällikkyyden. Eräänlaisen talonpoikaisruhtinaan asemaan korotettu mies sai nyt oikeuden päättää elämästä ja kuolesta sekä kerätä armeijansa tarvitsemat joukot myös pakkonostoin. Pohjalaiset nuijamiehet alkoivat kolmeen joukkoon jakautuneena vyöryn muihin maakuntiin tarkoituksenaan kiihottaa myös niiden talonpojat kapinan tueksi. Vastaansa he saivat Flemingille lojaalit joukot. Nuijamiesten joukkokunnat nujerrettiin yksi toisensa jälkeen vuosina 1596–97 käydyissä taisteluissa. Teloitetun Ilkan lisäksi väkivaltaisen lopun, taistelussa kaatuminen tai teloitustuomio, kohtasi kolme tuhatta nuijamiestä (Ylikangas, emt., 288; Meinander 2006, 46). Kun Kaarle-herttua valloitti Turun linnan syksyllä 1597 hän vapautti siellä vankeudessa pidetyt pohjalaiset nuijapäälliköt. Seuraavina vuosina Kaarle kohteli varsin ankarasti, terrorinkin keinoin, Suomen aatelistoa ja käytti toimiensa eräänä verukkeena talonpoikien kohtalon "hyvittämisen" pyrkimystä (Ylikangas, emt., 290–291).

3. Suurvalta-ajasta isoonvihaan. Ruotsin suurvalta-ajalla, 1600-luvulla, kuninkaan valta onnistuttiin vakiinnuttamaan Suomen puolellakin siinä määrin, ettei talonpojilla enää ollut todellisia mahdollisuuksia ryhtyä nuijasodan kaltaisiin laajamittaisiin kapinaliikkeisiin. Heille myös tarjoutui oikeusjärjestelmän vakiinnuttamisen ja jonkinasteisen tasapuolistumisen myötä rauhanomaisia kanavia saattaa asiansa ratkaistavaksi. Yksi keino oli myös viedä asia suoraan hallitsijan tietoon. Julmuuksista ei toki silti ollut pulaa suurvallan asemaan kohonneessa Ruotsin valtakunnassa, jonka massiivisen sotakoneen ylläpito merkitsi ankaraa verotusta. Se puolestaan tiesi kovia perintäkonsteja ja lukuisia vararikkoja ja sukutilusten menetyksiä.
Laajamittainen sotiminen pakotti hallitsijan myös lainaamaan varoja aatelistolta. Vastineeksi lainoistaan ja palveluksistaan se sai 1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla suuria lahjoitusmaita myös valtakunnan itäisestä osasta. Aateliston rälssitilojen etuoikeuksiin kuului monesti kuninkaan delegoima oikeus verottaa paikallista väestöä. (Katajala, emt., 298.) Tämä mielivaltaisuuksia ruokkinut verotusoikeuden aatelistolle delegoimisen käytäntö, jolla talonpoikaistilojen tuottama lisäarvo voitiin anastaa välittömästi rälssitilalliselle, synnytti katkeruutta ja johti lukuisiin oikeudenkäynteihin ja talonpoikien valitusmatkoihin kuninkaan luo Tukholmaan. Näiden lisäksi talonpoikainen protesti ilmeni päivätyölakkoina ja niskoitteluna. Suoraan kuninkaalle valittamista lisäsi se, etteivät talonpojat luottaneet mahdollisuuksinsa saada oikeutta käräjöidessään aatelisia vastaan (Katalaja, emt., 328). Useimmiten talonpojat hävisivät oikeudenkäynnin ja joutuivat jutuissaan myös rangaistus- ja kostotoimien kohteeksi. Toisinaan aateliston harjoittama paikallinen vallankäyttö oli silkkaa mielivaltaa, kun talonpoikia pakotettiin uhkailemalla luopumaan tilojensa perintöoikeuksista tai he saivat muuten kärsiä aateliston väkivaltaisista toimista, jotka ylsivät joissakin tapauksissa suoranaisen terrorin mittoihin, kun rälssitilan voudit perivät veroja väkivaltaa kaihtamatta tai aateliset lisäsivät omavaltaisesti talonpoikien päivätyövelvollisuuksia (esim Kataja, emt., 230-).

Valistuksen ja järjen vuosisadan eli 1700-luvun koittaminen ei tiennyt Suomessa valoisia aikoja, vaan ennennäkemättömän synkkiä elon vaiheita niin rahvaan kuin harvalukuisen rälssiaatelinkin elämässä. Kun Ruotsi menetti suurvalta-asemansa Kaarle XII:n (kuninkaana 1697–1718) käymien yltiöpäisten valloitussotien myötä, avautui Suomen maaperä Pietari Suuren (hallitsijana 1682–1725) johtaman nousevan Venäjän suurvallan invaasioille. Suomen historiaan ja rahvaan mieliin venäläisten suorittama Suomen valloitus tuli jäämään isonavihana. Vuosina 1700–14 käydyn pohjan sodan ja sitä seuranneen Suomen valloituksen ajan (1714–21) tapahtumista muodostui raa'an ja armottoman väkivallan ajanjakso, jolloin tuhannet suomalaiset joutuivat valloittajan harjoittaman terrorin uhreiksi ja siltä varjeltuneetkin elivät elämäänsä julmuuksien ja mielivallan synnyttämässä kauhun ja pelon sakeassa atmosfäärissä. Mahdollisesti poliittisen murhan kohteeksi joutui myös valtakunnan ylin mies, Kaarle XII, jonka ehkä surmasi omien joukosta ammuttu luoti taistelukentällä Norjan Haldenissa marraskuussa 1718 (Klinge 1971, 271).
Eurooppalaisessa vertailussa isoviha ei kaikista julmuuksistaan huolimatta ollut mitenkään poikkeuksellisen väkivaltainen ilmiö, vaikka sen jälkimaine muodostuikin Suomessa synkkääkin synkemmäksi. Tuskinpa kuitenkaan tieto muiden maiden vielä kovemmista julmuuksista olisi voinut kansaa millään lailla lohduttaa. Koko maassa venäläisvaltauksen ja -miehityksen aikaisten siviiliuhrien osuudeksi jäi 11.000, kun taisteluiden tai kulkutautien uhreina kuoli nelinkertainen määrä sotilaita (Kujala 2001, 40). Eniten kärsi Pohjanmaan väestö, sillä tätä maakuntaa vallatessaan venäläiset toteuttivat aina raakaa poltetun maan taktiikkaa. Siihen liittyneen väestön ryöstämisen, kiduttamisen ja tappamisen lisäksi kato- ja tautivuodet pitivät huolen siitä, että Pohjanmaan väkiluku kääntyi laskuun, kun se samaan aikaan muualla maassa jatkoi kasvuaan. (Kujala, emt., 41.)
Kuvaukset venäläisten toimista pohjoisessa Suomessa tai sodan alkuvuosina myös Itä-Suomessa ovat veret seisauttavia. Pohjanmaalla valloitusarmeijan harjoittama väkivalta oli pahimmillaan vuosina 1714–1715, kun Oulun ympäristöpitäjät joutuivat laajamittaisen hävityksen ja terrorin kohteeksi. Esimerkiksi syksyllä 1714 suurin osa Hailuodon väestöstä sinne majoittuneine pakolaisineen murhattiin yhden yön aikana kirveillä hengiltä hakaten; seuraavan vuoden alkupuolella viisisataa kasakkaa rosvosi, kidutti ja tappoi saman saaren silloista väestöä kokonaisen vuorokauden. Myös pahamaineiset veropartiot ja kurinpalautusosastot terrorisoivat ihmisiä järjestämällä "raakoja ja verisiä näytelmiä, joissa ei ainoastaan poltettu kyliä vaan joissa kidutettiin hengiltä, hirtettiin ja murhattiin" (Vilkuna 2005, 48).
Myös Karjalassa (1702–06 ja 1710) venäläiset polttivat ja ryöstelivät kyliä, panivat toimeen joukkoteurastuksia sekä alistivat naisia seksiorjikseen ja pakottivat tyttöjä ja poikia matkaansa aina koti-Venäjälle saakka. Etelä-Suomessa Porvoo poltettiin vuonna 1708, ja vuoden 1713 suurhyökkäyksessä useita eteläisen Suomen kyliä paloi maan tasalle. Hämeessä ja Satakunnassa hävitys kohdistui varsinkin kartanoihin ja ratsutiloihin, jotka olivat jääneet autioiksi isäntäväen paettua Suomenlahden toiselle puolelle. Sodan eri vaiheissa suoritetuista varsinaisista verilöylyistä julmimmat olivat niin perusteellisia, ettei todistajia juuri jäänyt. (Vilkuna, emt., 47–58; verilöylyistä 59-67.)
Myös Suomessa operoineet sissijoukot syyllistyivät siviiliväestön terrorisoimiseen. Sissipäälliköistä maineikkain oli inkeriläinen talonpoika Kivekäs, jonka mukaan sissejä alettiin kutsua kivekkäiksi. Nämä esiintyivät kansan keskuudessa laillisen esivallan eli Ruotsin kuninkaan edustajina vaatien tällä perusteella kansalta veroja, kyytejä ja kestitystä. Jos vaatimuksiin ei suostuttu venäläisten koston pelossa tai muusta syystä, eivät kivekkäätkään kaihtaneet väkivaltaa ja julmuutta. He myös suorittivat pakkovärväystä talonpoikien keskuudessa ja vaanivat Pohjanlahdella suomalaisaluksia merirosvotakseen lastin ja miehistön. Suomen saloilla samoilikin "kuninkaan sissien" nimeä kantava monenkirjava joukko väestöä terrorisoivia miesjoukkioita. (Lindeqvist, emt., 94–99 ja 341–359.) Tavallaan näillä olikin kuninkaan valtuutus, sillä tämä oli sodan alkuvaiheessa antanut vastarintaan ryhtyneille talonpojille "vapaan tilaisuuden hävittää ja polttaa Venäjällä niin paljon kuin voivat". Kun sota siirtyi Inkerinmaalta Suomen puolelle myös osa sisseistä katsoi olevansa oikeutettuja jatkamaan toimiaan siellä. (Lindeqvist 1919, 94.)
Myöskään 1700-luvun myöhemmissä Suomen maaperällä käydyissä sodissa, kuten hattujen sodassa 1741–43 ja siihen liittyneessä pikkuvihan nimellä tunnetussa venäläisten suorittaman valloitusjakson tapahtumissa tai vuosina 1788–90 käydyssä Kustaa III:n sodassa ei väestöön kohdistuvia julmuuksia kaihdettu, vaikka ne eivät yltäneetkään isonvihan aikaisiin mittoihin. Ruotsin valtakunnan poliittisen väkivallan 1700-luvun historiaan tuli myös jäämään Kustaa III:n kuolemaan johtanut murha-attentaatti Tukholmassa maaliskuussa 1792. Sen takana oli kuninkaan vastainen aatelinen salaliiga (Klinge, emt., 271–272; Lindqvist 1996, 149–151).

4. Keisarin ajan Suomi. Suomen sota 1808–09 oli edellisen vuosisadan venäläisvalloitusten taustaa vasten arvioituna varsin maltillinen tapahtumasarja, jonka taisteluista J.L. Runebergin oli helppo jälkikäteen maalata kansallisromanttinen sotarunoelmansa Vänrikki Stoolin tarinat (1848 ja 1860). Toisaalta hän nosti teoksessaan kansakunnan myötätunnon kohteeksi sodan jälkeen unholaan painetetut talonpoikaiset sotaveteraanit. Hänen yleispanoraamansa sotaan oli kuitenkin keisarin suuntaan lojaliteettia osoittaneen venäläismielisen eliitin näkökulman toistava. Lojalistien johtohahmo oli runoilijan puolison sukuun kuulunut piispa, sittemmin (1817) Suomen ensimmäinen arkkipiispa Jacob Tengström. Monien säätyläisten nöyristely ja alistuneisuus venäläisten edessä nostatti protesti- ja kapinamieltä valloittajan tarjoamista eduista osattomaksi jäävän talonpoikaisrahvaan keskuudessa. Varsinkin Viaporin linnoituksen luovuttaminen viholliselle ilman todellista vastarintaa herätti ihmetystä. Talonpoikien oli aiheellisesti syytä pelätä Venäjän vallan merkitsevän maaorjuuteen joutumista.
Suomalaisen eliitin enemmistön osoittama lojaalisuus valloittajaa kohtaan edisti valloituksen sujumista ilman että venäläisten täytyi tällä kertaa ryhtyä laajamittaiseen väkivaltaan tai soveltaa poltetun maan taktiikkaa. Suomalaisia ja ruotsalaisia sotilaita menehtyi yli 20.000, joista useimmat kulkutauteihin ja huonoon hoitoon (Meinander 2006, 91). Venäläisiä joukkoja oli myös ankarin ukaasein kielletty harjoittamasta tarpeetonta väkivaltaa tai julmaa terroria suomalaisten keskuudessa. Toisin sanoen venäläinen sodanjohto ei nyt käyttänyt terroria systemaattisena strategisena instrumenttinaan. Ruotsin valtaan tyytymätön paikallinen säätyläistö ja virkamiehistö tuli saada vakuutettua siitä, että maan "vapauttaminen Ruotsin ikeestä" olisi myönteinen asia. Aatelistolle luvattiin uskollisuudenvalaa vastaan vapautusta veloista Ruotsiin, sotilaille virkoja armeijassa ja kauppiaille laajoja kaupankäynnin mahdollisuuksia Venäjän valtakunnassa (Persson 1988, 95 ja 123).
Jaetuista eduista osattomien talonpoikien keskuudessa esiintyi varsin pitkälle organisoitua ja suhteellisen laaja-alaista itsenäistä sissisodankäyntiä – armeijan apuvoimana toimimisen lisäksi – etenevää venäläistä armeijaa vastaan. Toukokuussa 1808 ahvenanmaalainen talonpoikaisarmeija vapautti saaret venäläisistä etujoukoista. Myös Pohjanmaalla, Itä-Suomessa ja Hämeessä sissiarmeijat suorittivat iskuja vihollisen selustaan ja antautuivat taisteluihin venäläisiä vastaan. Lokakuussa Kiihtelysvaaraan kokoontui tuhansia talonpoikia, jotka onnistuivat sabotoimaan vihollisen kuljetukset pohjoiseen. Vaikka venäläinen päällystö pyrkikin välttämään raakoja kostotoimia ja julkisia rangaistuksia ollakseen ärsyttämättä kansaa, niin pienessä mitassa väkivaltaan kyllä turvauduttiin. Kiinni jääneitä gerilloja teloitettiin julkisesti tai kidutettiin varoitukseksi rahvaalle. (Persson 1988, 143.) Hämeessä venäläiset joukot kävivät kesällä 1808 siviiliväestön kimppuun, ja Pohjanmaan Kauhajoella tapettiin isonvihan malliin paikallisia asukkaita sekä poltettiin taloja ja raiskattiin naisia (Persson, emt., 148).

Keisarin vallan ajan Suomen poikkeuksellisen rauhallisissa oloissa poliittista väkivaltaa ei juuri esiintynyt, vaikka väkivallan muunlaisista ilmauksista ei ollutkaan puutetta. Väestön enemmistön muodostanut, voimakkaasti kasvanut tilaton maalaisväestö torpparit mukaan lukien ei vielä ollut organisoitunut poliittiseksi joukkovoimaksi. Edes suuret nälkä- ja kuolonvuodet 1867–1868 eivät synnyttäneet väkivaltaisia protesti- ja kapinaliikkeitä (Lahtinen 2005, 24–35). Kangasalan Liuksialan kartanon isäntä, edellä mainittu fennomaanijohtaja Agathon Meurman saattoikin kiitollisuutta äänessään todeta, kuinka ”Suomen kansa yksinkertaisella talonpoikaisfilosofiallansa käsitti täydellä todella katovuotta Jumalan rangaistukseksi” (Meurman 1892, 59).
Suomen agraarisen yhteiskunnan siirtyminen kapitalismiin ja sen vaatiman elinkeinovapauden ja vapaiden työ- ja tavaramarkkinoiden oloihin 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolla merkitsi eritoten tilattoman ja torppariväestön elämän käymistä uudella tavalla kovaksi ja epävarmaksi. Metsä- ja maaomaisuuden arvon nousun myötä isännät alkoivat aiempaa enemmän laskelmoida tilustensa tarjoamilla tuotoilla ja työväkensä työ- ja päivätyösuorituksilla. Toisaalta tilan- ja metsänhoidon tehostuminen maatalouden kapitalisoituessa merkitsi työvoiman ekstensiivisen käytön leikkauspyrkimyksiä intensiivisen lisätyön riiston hyväksi. Kun tilaton väestön enemmistö samaan aikaan kasvoi nopeammin kuin missään muualla Euroopassa, muodostui "liikaväestön" ongelma yhä kärjekkäämmäksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Torppareiden elämän epävarmuutta lisäsivät epäviralliset ja useimmiten vain suulliset sopimukset isäntäväen kanssa. Sosiaalinen eriarvoistuminen ja luokkaristiriitojen kehittyminen synnyttivät katkeruutta maalaisproletariaatin keskuudessa ja muokkasivat sosiaalista maaperää otolliseksi myös väkivaltaisille yhteenotoille. (Lahtinen 2005, 22–61; Haataja ym. 1975, 28–32.)
Suomessa 1890-luvun lopulla muodostuva radikaali työväenliike ei kuitenkaan omaksunut väkivaltaisia periaatteita strategiansa lähtökohdaksi, eikä juurikaan osoittanut taipumusta laittomuuksiin saati terroritekoihin käytännöntoimissaan. Väkivallan käytön suhteen uhkaavimmat tilanteet syntyivät 1890-luvun loppuvuosien lakkoliikehdinnän ja niihin liittyneen työväenliikkeen itsenäistymiskehityksen yhteydessä (Haataja ym., 44; Soikkanen 1975, 34–35). Poikkeuksen muodostivat ne sosialistit, jotka osallistuivat 1900-luvun alkuvuosina aktiiviseen vastarintaan venäläistämistoimia vastaan.

5. Aktiivinen vastarinta. Sorto- tai routavuosina tunnettujen venäläistämistoimien (1899–1905; 1908–1914) kaudella suomalaisissa poliittisissa voimasuhteissa tapahtui merkittäviä muutoksia. Eräs muutoksen aiheuttaja oli suhtautuminen venäläistämistoimiin, toinen työväenliikkeen radikalisoituminen ja muodostuminen merkittäväksi itsenäiseksi poliittiseksi voimatekijäksi. Työväenliikkeen sisällä jännitteitä synnytti suhtautuminen yhteistoimintaan venäläistämistoimia vastustaneen porvariston kanssa. Luonnollisestikin tsaristinen taantumus oli myös työväenliikkeen arvostelun kohteena, mutta vaikeampi kysymys koski suhtautumista porvarillisten ryhmittymien "kansallisten" tai "isänmaallisten" pyrkimysten yhteishyvällisyyteen. Monet sosiaalidemokraatit olivat osallistuneet aktiivisesti passiiviseen vastarintaan perustuslaillisten (nuorsuomalaisen ja liberaalit) dominoivan kagaalin (per. 1902) riveissä ja sen puitteissa organisoitujen menestyksellisten kutsuntalakkojen toteuttamisessa vuonna 1902, kun suomalaiset yritettiin pakottaa Venäjän armeijaan.
Vielä loka-marraskuun 1905 suurlakon alkuvaiheissa työväenluokka ja perustuslaillinen porvaristo esiintyivät yhdessä, mutta jo lakon loppukäänteissä yhteistoiminta oli tullut tiensä päähän. Enemmistö sosiaalidemokraateista omaksui Työmiehen päätoimittaja Edward Valppaan "siltasaarelaisten" luokkataistelukannan, kun taas Kansan Lehden päätoimittaja Yrjö Mäkelinin ajama ja Punaiseen julistukseen kirjaamansa kansallisen yhteistoiminnan linja kärsi tappion (Soikkanen 1960, 124 ja 126). Seuraavana vuonna eduskuntauudistus muutti radikaalisti Sosialidemokraattisen puolueen poliittista asemaa yhteiskunnassa, eikä senkään takia aiemmanlaiselle yhteistoiminnalle porvarillisten ryhmittymien kanssa ollut entisenlaista tarvetta. Voimistuvan ja itsenäistyvän työväenliikkeen lehdistössä alkoi myös yhä enemmän esiintyä väkivallan hyväksymistä ja ihailua. Luokkataistelulle annettiin nyt herkästi väkivaltainen merkitys, kuten myös sanalle vallankumous. Suurlakon jälkeen nousikin aiempaa hanakammin pintaan ajatus väkivaltaisesta vallankumouksesta tai vallankumouksen väkivaltaisuudesta. Tämä loi pohjaa luokkatietoisten militanttien punakaartien nousulle. (Soikkanen 1961, 234–236, 240–241, 244.)
Aktiivinen vastarinta tai aktivismi kokosi vuosina 1902–05 yhteen ne suomalaiset, jotka katsoivat, että venäläistämistoimien vastustaminen edellytti ja oikeutti myös laittomien keinojen ja väkivallan käytön. Tässä suhteessa aktivismi erosi ratkaisevasti vastarinnan laillisuudesta kiinni pitäneestä perustuslaillisesta katsantokannasta. Siihen ei yhtynyt myöskään runoilija Arvid Mörne, joka lokakuussa 1903 esitti maanalaisesti toimitetussa aktivistien lehdessä Veckans Nyheter seuraavan julistuksen Bobrikovin venäläistämistoimia vastaan: "Me voimme yksityisissä tapauksissa turvautua hätävarjelukseen! […] Ajatus hätävarjeluksen käytöstä on tulevaisuudenajatus, joka voi enemmän kuin mikään elähdyttää masentuneita ja katkeroituneita mielyiä. Tästä ajatuksesta tulee kerran kehittymään uusi, aktiivinen vastarinta. Emme saa unohtaa, että meidän toimintamme kuitenkin loppujen lopuksi tähtää siihen tulevaan aikaan, jolloin Suomen kansa on oleva herrana omassa maassaan ja ottava kohtalonsa omiin käsiinsä. Tie tähän tulevaisuuteen käy kärsimysten ja taistelujen kautta. Niin kuin kakkien kansojen tie vapauteen, tulee sekin olemaan verinen tie" (sit. Lauerma 1960a, 137–138). Mörnen katsannossa aktiivinen vastarinta väkivallantekoineen ei viitannut vain saavutettujen asemien palauttamiseen vaan myös taisteluun Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi. Toisaalta runoilija ei nähnyt väkivaltaa itsearvona, vaan ennemminkin välttämättömänä keinona kivisellä tiellä kohti parempia aikoja.
Aktiivisen vastarinnan ehdoton primus inter pares oli suomenruotsalaiseen sivistyneistöön lukeutunut lehtimies-kirjailija Konni Zilliacus. Tämän maailmanmiehen merkitys aktivismin historiassa on vailla vertaa. Hän esimerkiksi organisoi Venäjän ja Japanin välisen sodan puhjettua japanilaisten rahoittaman Venäjän vastustuspuolueen kokouksen Pariisissa syys-lokakuussa 1904. Zilliacus oli saanut japanilaiset vakuutettua aikomustensa vilpittömyydestä junailemalla puolalaisten revolutionäärien avulla 10.000 puolalaissotilaan antautumisen Jalu-joen taistelussa 1.5. 1904 (Korpimaa, emt., 20; Lauerma 1960a, 142). "Kokouksessa sovittiin yhtenäisestä taistelusta tsaarinvaltaa vastaan, ja sen tulosta oli yhä kiihtyvä vallankumousliike Venäjällä ja suurlakko Venäjällä ja Suomessa syksyllä 1905", luonnehti myöhemmin sosialistiaktivisteihin lukeutunut Timo Korpimaa Zilliacuksen järjestämän kokoontumisen historiallista merkitystä (Korpimaa 1934, 20).
Toisaalta Zilliacus joutui kokouksen jälkeen harmilliseen välikäteen, sillä suomalaiset perustuslailliset kieltäytyivät allekirjoittamasta kokouksen julkilausumaa peläten kompromettoivansa itsensä, mikäli he suostuisivat yhteistoimintaan venäläisten vallankumouksellisten, keisarin murhanneiden "nihilistien" kanssa (Lauerma 1960a, 143). Saadakseen suomalaista vastetta julkilausumalle Zillicus päätti perustaa oman puolueen. Suomen Aktiivinen Vastustuspuolue (Finska Aktiva Motståndspartiet) näki päivänvalon vuoden 1904 lopulla. Sen ohjelmaan sisältyi myös taistelujärjestön perustaminen, mikä syntyikin yhtä aikaa puolueen kanssa. Ensi mainittuun kelpuutettiin jäseniksi vain ne, jotka sitoutuivat henkilökohtaisesti terroritekoihin. Jo tätä ennen, keväällä 1904, työläisaktivistit olivat perustaneet vastaavanlaisen järjestön toimittaja Matti Turkian johdolla. Pian nämä kaksi salaseuraa hankkiutuivat keskinäiseen yhteistyöhön. (Lauerma 1960a, 146.) Sosiaalidemokraattinen puolue piti puolestaan etäisyyttä työläisaktivisteihin (Soikkanen 1961, 248–252; Soikkanen 1975, 65; Metsämäki ja Nisula 2006, 61) ja sitten Oulun puoluekokouksessa joulukuussa 1906 kielsi enemmistön voimalla jäseniltään maanalaisen järjestötoiminnan ja terroristiset menettelytavat (Soikkanen 1961, 281).
Energinen Zilliacus salakuljetti maahan kirjallisuutta, aseita, räjähteitä sekä muuta aktiivisen vastarinnan kannalta tarpeellista materiaalia. Hänen kirjansa Det revolutionära Ryssland (1902) selvitti suomalaisille Venäjän vallankumouksellisten ryhmittymien luonnetta, kehitystä ja taistelumenetelmiä (ja vuoden 1905 englanninkielisen laitoksen myötä myös muulle maailmalle). Zilliacukselle oli selvää, että suomalaisen aktivismin tuli liittyä imperiumin muilla alueilla käytyyn vallankumoukselliseen toimintaan (Lauerma 1960a, 139).
Vaikka useimmat johtavat suomalaisaktivistit eivät olleet sosialisteja, yhteinen vihollinen, "tsaristinen sortovalta", yhdisti heitä venäläisiin vasemmistoradikaaleihin. Toisaalta aktivistit pyrkivät ja onnistuivat värväämään joukkoihinsa myös sosiaalidemokraatteja ja työväenluokkaisia henkilöitä. Korpimaa esittääkin, että "alusta alkaen oli aktiivisen vastarinnan puolue vilkkaassa yhteydessä työväen vallankumouksellisten ainesten kanssa. Puolueen johdolla syntyi vallankumouksellisia työväenryhmiä teollisuuskeskuksissa kaikkialla maassa. Helsingissä oli niiden keskustoimikunta. Nämä kumoukselliset järjestöt käsittivät lopulta noin neljännen osan maan järjestäytyneestä työväestä. Tosiasiallisesti vallitsi melkein koko maan sosialistisessa työväestössä siihen aikaan kumouksellisaktivistinen henki. Työväen salaiset kumousjärjestöt pysyivät omassa puolueessaan, mutta olivat innokkaassa yhteistoiminnassa aktivistien kanssa, joita kohtaan niiden keskuudessa vallitsi suuri luottamus." (Korpimaa, emt., 21; työläisaktivismin laajuudesta, ks. Soikkanen 1975, 67.)
Aktivistit majoittivat ja huolsivat venäläisiä vallankumouksellisia näiden piileskellessä Suomen maaperällä sekä tarjosivat puitteet melko mittavillekin kokoontumisille. Historiaan tuli jäämään muun muassa Leninin oleskelu Suomessa talvella 1906, Venäjän sosialidemokraattisen puolueen kokous Tampereella marraskuussa 1906 sekä sosialistivallankumouksellisten kokous samassa kaupungissa seuraavan vuoden helmikuussa. Kummallakin kerralla porvarilliset ja sosialistiset aktivistit vastasivat järjestelyistä yhdessä tuumin. (Korpimaa 1934, 98 ja 103–104) Myös paikallinen poliisimestari von Nandelstadh sympatiseerasi aktivisteja ja kuului voimisteluseuraksi naamioituun Voima-liittoon. Pian hän joutuikin eroamaan virastaan myöntyväisyyssuunnan Uuden Suomettaren paljastettua hänen yhteytensä mainittuun järjestöön ja sen toteuttamaan kiväärien salakuljetusoperaatioon syksyllä 1906 (Korpimaa, emt., 107–109). Voima-liitto ei ollut mitenkään mitätön organisaatio, sillä alkunousun jälkeen sillä oli 125 paikallisosastoa ja noin 25.000 jäsentä. Liiton tavoitteena oli yhdistää eri kansanosat vapaaehtoiseksi kansalaismiliisiksi, joka korvaisi lakkautetun Suomen sotaväen. (Lauerma 1960a, 152–153.) Sosialistit liittyivät kuitenkin yleensä punakaarteihin. Senaatti lakkautti militantin "voimisteluseuran" marraskuussa 1908, minkä jälkeen porvariston aseelliseksi organisaatioksi tuli muodostumaan suojeluskuntajärjestö suojeluskaarteineen (kansalaissodan valkokaartit).
Eritoten loka-marraskuun 1905 suurlakon jälkeen Suomessa asusti ja vaikutti lukuisia venäläisiä vallankumouksellisia. Suomalaiset aktivistit järjestivät näille passeja, asuntoja, vaatteita, muonitusta, pakoreittejä ynnä muuta tarpeellista. Myötätuntoa osoitettiin myös Suomessa vaikuttaneiden Venäjän armeijan osastoissa esiintyneitä vallankumouksellisia pyrkimyksiä kohtaan. Aktivistit tarjosivat auttavan kätensä Helsingissä 1906–1907 vaikuttaneelle bolshevistiselle "sotilaalliselle järjestölle", kuten myös Helsingissä syksyllä 1906 kokoontuneelle venäläisten vallankumouksellisten järjestöjen konferenssille sekä bolshevikkien sotilaallisten järjestöjen yleiskokoukselle. Jälkimmäinen kokous järjestettiin Tampereella myöhemmin syksyllä. (Korpimaa, emt., 88–89.) Korpimaa esittääkin, että näihin aikoihin Suomi oli "kaikkien Venäjällä toimivien vallankumouksellisten järjestöjen kanta-asema. Täällä olivat niiden keskuskomiteat, puolittain salaiset kirjapainot, asevarastot ja pommiverstaat, täällä pidettiin niiden kongressit ja neuvottelukokoukset" (Korpimaa, emt., 90).
Toimintaansa rahoittaakseen venäläisvallankumoukselliset suorittivat pankkiryöstöjä myös Suomessa, kuten Helsingissä helmikuussa 1906. Osa ryöstäjistä pakeni Tampereelle. Siellä paikalliset poliisit vangitsivat ryöstäjistä erään Jan Tschokken, joka kuitenkin poliisikamarilla tempaisi tikarin povestaan ja surmasi sillä yhden virkavallan edustajan. Toista hän haavoitti ampumalla, jolloin loput katsoivat parhaaksi ottaa jalat alleen. Kaikkiaan kahdeksan henkeä kuoli tai haavoittui ennen kuin hurja vallankumouksellinen saatiin taltutettua vesisuihkuin tuetun rynnäkön voimalla. Pankkiryöstön saaliin vallankumoukselliset olivat jättäneet Kansan Lehden toimitukseen, mutta lainkuuliaiset toimittajat katsoivat parhaaksi ilmoittaa asiasta poliisille, joka pian pidättikin ryöstösaalista noutamaan tulleen miekkosen. (Korpimaa, emt., 94–95.)
Venäläisyhteyksien myötä suomalaiset aktivistit olivat myös saaneet mallia ja oppia väkivaltaisista taistelumenetelmistä. Vuosina 1902–05 suomalaiset aktivistit toteuttivatkin useita terroriteoksi luokiteltavia operaatioita, mutta mistään laajamittaisesta kauhun nostattamisen strategiasta – siis suoranaisesta terrorismista – "tsaristisen sortovallan" edustajien keskuudessa tuskin oli kysymys. Suurlakon jälkeisessä ja eduskuntauudistuksen vahvistamassa toiveikkaassa ilmapiirissä aktivistit päättivät luopua toistaiseksi terroriteoista, eikä sellaisia enää tapahtunutkaan. Myös Aktiivinen Vastustuspuolue hiipui, eikä sillä ollut toimintaa enää vuoden 1908 jälkeen (Lauerma, emt., 153).
Luonnollisestikin Bobrikovin murha herätti suurta huomiota. Eugen Schauman oli päätynyt ratkaisuunsa yksin, mutta sittemmin keskustellut aikeistaan aktivisti Lennart Hohenthalin kanssa, joka oli samoissa aikeissa. Miehet sopivat, että Schaumanilla on juhannukseen saakka aikaa toteuttaa tekonsa, kuten sitten tapahtuikin. (Zettenberg 1986, 235; Metsämäki ja Nisula 2006, 16.) Varsinaisen surmatyön Schauman toteutti ominpäin ilman aktivistien tukea. Aiemmin hän oli osallistunut ainakin aktivistisen "Suomen Metsäyhdistyksen" toimintaan jakamalla vuonna 1902 kivääreitä venäläisvastaisuudessaan jyrkän Uusmaalaisen osakunnan ylioppilaille (Klinge 1971, 275). Mainitun yhdistyksen kautta pyrittiin aseistamaan maan aktiivista nuorisoa. Schaumanin menettely erosi aktivistien taktiikasta kuitenkin siinä, että tämä oli valmis uhraamaan oman henkensä attentaatissa, kun taas aktivistit katsoivat olevansa sodassa venäläisiä vastaan ja siksi välttämään tarpeettomia miestappioita (Lauerma 1960a, 142).
Kuten sanottum Bobrikovin eliminoiminen oli ollut myös aktivistien suunnitelmissa, mutta soveliasta hetkeä pommin heittämiselle Tähtitorninmäeltä kenraalikuvernöörin niskaan ei ollut tarjoutunut ennen kuin Schauman jo ennätti toteuttaa oman tekonsa senaatin portaikossa. Kenraalikuvernöörin salamurhan uusmaalaiset aktivistit olivat ottaneet ohjelmaansa sen jälkeen kun he olivat luopuneet osakuntansa entisen jäsenen, luopioksi leimatun poliisikomissaari von Grossin murhaamisaikeista. Myös vaasalaisaktivistien hanke poliisimestari Axel af Enehjelmin murhaamiseksi raukesi tyhjiin (Lauerma 1960a, 141).
Bobrikovin murha ja samana kesänä sosialistivallankumouksellisten Pietarissa toteuttama sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri Plehwen hengen vienyt pommiattentaatti innostivat aktivisteja tositoimiin (Korpimaa 1934, 26). Niinpä aktivistien taistelujärjestö suoritti vuonna 1905 joitakin murhayrityksiä venäläisen virkavallan edustajia vastaan. Heinäkuussa heitettiin pommi kenraalikuvernöörinapulaista Deutrichia vastaan Senaatintorilla, mutta hän ei vahingoittunut iskussa. Syyskuun alussa räjäytettiin Helsingissä Eerikinkadun poliisiaseman edustalla pommi ja saman kuun loppupuolella paineaalto rikkoi kuvernöörintalon ikkunat Vaasassa. Syyskesällä aktivistit suunnittelivat sosialistiaktivisti Aku Rissasen johdolla Hämeen läänin kuvernöörin Pappkovin surmaamista sekä viipurilaisaktivistit oman lääninsä kuvernöörin Mjasojedovin vastaista attentaattia (Lauerma, emt., 148). Hämeen iskua varten pommin valmisti Venäjän armeijassa luutnanttina palvellut, myöhemmin kommunistina Neuvosto-Venäjälle siirtynyt Leo Lindqvist (Laukki). Pommin heittäjäksi tarjoutui maalari Asarias Hjorth Helsingistä. Tämäkin yritys epäonnistui ilotulitusruudista valmistetun pommin osoittauduttua tehottomaksi. Venäläiset vallankumoukselliset ryhtyivätkin järjestämään erityisiä pomminvalmistuskursseja, joille suomalaisista osallistui ainakin luutnantti Laukki. (Korpimaa 1934, 33-34.)
Paremmin onnistui aikeissaan helsinkiläisten koulupoikien aktivistiryhmä Verikoirat, jonka suorittamissa iskuissa kuoli ainakin yksi venäläinen santarmi, suomalainen poliisi sekä eräs ilmiantoon syyllistynyt työmies (Lauerma, emt., 148). Ryhmän johtaja – ja teini-ikäisten nuorukaisten yllyttäjä – ei kuitenkaan itse ollut koululainen, vaan ylioppilas ja farmaseutti K.G.K. Nyman (Metsämäki ja Nisula, emt., 17). Neljän ylioppilaan aktivistiryhmä puolestaan suunnitteli itse keisari Nikolai II:n surmaamista tämän tullessa metsästämään Koivistolle. Keisari oli kuitenkin jo ehtinyt palata Pietariin, kun ylioppilaat ehtivät paikalle (Niku 2004, 45). Viipurissa työmies Kalle Procopé otti puolestaan hengiltä santarmieverstiluutnantti Kramarenkon (Lauerma, emt., 148). Myös suomalainen korkea viranomainen joutui poliittisen murhan uhriksi, kun aktivistiylioppilas Lennart Hohenthal surmasi 6. Helmikuuta 1905 myöntyväisyyssuunnan miehenä tunnetun prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen tämän kodissa Helsingissä. Jo tätä ennen kurikkalainen kauppiaan poika Matti Reinikka oli yrittänyt kahteenkin otteeseen prokuraattorin surmaamista. Reinikka soluttautui santarmien apuriksi, mutta paljastui ja joutui pakenemaan Ruotsiin. Pakomatkalla toisen kätensä menettänyt terroristi onnistui palaamaan Suomeen, jossa hän päätyi lopulta maaliskuussa 1905 kuvernööri Mjasojedovin vastaanotolle Viipurissa. Vasemmalla kädellä ampumaan opetellut Reinikka onnistui vain haavoittamaan puolittain pöydän alle paennutta paksua kuvernööriä. Reinikka selvisi murhayrityksestä neljän vuoden vankeustuomiolla. (Niku, emt., 43–44.)
Senkin jälkeen kun sosiaalidemokraattinen puolue sanoutui irti yhteistoiminnasta porvarillisten ryhmittymien kanssa, ainakin osa työläisaktivisteista jatkoi yhdessä porvarillisten aktivistien kanssa. Varsinkin radikaalissa Viipurissa tapahtui työläisaktivistien suorittamia "anarkistisia" tekoja (Soikkanen 1961, 249–250). Luokkataistelulinja puolestaan toteutui ennen muuta punakaartien toiminnassa (Soikkanen 1975, 68). Toista sataa niiden jäsentä osallistui venäläisten matruusien kapinaan Viaporin linnoituksessa (nyk. Suomenlinna) 30. elokuuta 1906 sekä sitä seuranneeseen mellakkaan Hakaniemen torilla (Tasihin 1984, 5; Soikkanen 1961, 244–246). Jälkimmäisessä punakaartilaisia otti yhteen myös porvarisylioppilaiden organisoiman suojeluskaartin kanssa. Kapina liittyi venäläisten vallankumouksellisten pyrkimykseen pakottaa keisarinvalta poliittisiin myönnytyksiin nostattamalla laaja aseellinen kapinaliike Pietarin lähellä sijainneissa joukko-osastoissa ja Itämeren laivastossa. Viaporin kapina kukistettiin muutamassa päivässä keisarille uskollisena pysyneen jalkaväen johdolla ja sota-alusten tykkitulen tukemana. Aineellisten tuhojen lisäksi kapinassa kuoli seitsemän hallituksen riveissä taistellutta sotilasta, kun kapinallisista luku oli neljäkymmentä sisältäen kaatuneiden lisäksi jäljettömiin kadonneet sotilaat. (Tasihin, emt., 13–15.)
Aktivismin historiallisesti merkittävänä jälkinäytöksenä voidaan pitää ensimmäisen maailmansodan vuosina organisoitunutta jääkäriliikettä. Vuonna 1910 voimaan saatettu laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, vuoden 1912 yhdenvertaisuuslaki (venäläiset saivat samat oikeudet Suomessa kuin oli suomalaisilla), vuonna 1914 julkisuuteen saatettu venäläistämisohjelma sekä kuudesti tapahtunut eduskunnan hajottaminen keisarin käskystä vakuuttivat monet suomalaiset maan "sisällisen itsenäisyyden" lopullisesta menettämisestä. Työväenliikkeen poliittista asemaa heikensi lisäksi se, ettei ääni- ja vaalioikeusuudistus ulottunut kunnalliseen päätöksentekoon. Tällöin paikallistason luokkaristiriitojen poliittinen ratkominen jäi vaille tärkeää foorumia. Erityisesti agraarisessa pitäjien Suomessa paikallistason poliittisella toiminnalla oli suuri vaikutus asioiden kulkuun ja käänteisiin. (Ks. Piilonen 1982.)
Jääkäriliikkeen tarkoituksena oli kouluttaa suomalaiset nuorukaiset saksalaisten johdolla tulevaan itsenäisyystaisteluun. Suomen oma joskin pieni armeija oli lakkautettu vaiheittain vuosina 1901–1905. Samassa rytäkässä oli suljettu myös Haminan kadettikoulu. Saksassa toteutettuun jääkärikoulutukseen osallistui vuosina 1915–18 kaikkiaan yli 1.800 miestä, joukossa jonkin verran taustaltaan työlläisiä ja sosiaalidemokraatteja. Tästä alunperin luokkarajat ylittämään tähtäävästä "kansallisesta" päämäärästä huolimatta useimmat jääkärit tulivat porvaristosta ja heidän muodostamastaan enemmistöstä (lähes 70%) muodostui kansalaissodassa ja sen jälkeisessä "valkoisen Suomen" armeijassa (aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan saakka) militantti ydinryhmä, jonka toimintaa leimasi oikeistonationalistinen antikommunistinen ideologia. Tässäkin suhteessa uusi autoritaarinen aktivismi erosi jyrkästi vuosisadan alun "zilliacuslaisesta" liberaalista aktivismista, jossa yhteistoiminta vasemmistovallankumouksellisten kanssa oli ollut arkipäivää.
Kun suojeluskunnista muodostettiin kansalaissodan kynnyksellä tammikuussa 1918 hallituksen armeija, niin sen johtotehtävissä toimi lukuisia jääkärikoulutuksen saaneita. Toisaalta suomalaisten Saksan armeijassa muodostamaan jääkäripataljoona 27:ään kuuluneista jääkäreistä lähes neljä ja puolisataa jätettiin Saksaan kansalaissodan ajaksi, sillä näitä pidettiin "punajääkäreinä" tai ainakin poliittisesti arveluttavina miehinä. (Tikka 2006, 204–205; Lauerma 1960b, 322.)

6. Vuosi 1917. Venäjän maaliskuun 1917 vallankumous merkitsi luonnollisestikin keisarin vallan päättymistä myös Suomen suuriruhtinaskunnassa. Yhteiskunnalliset jännitteet kasvoivat ja saattoivat muuttua ylimmän valtiovallan ja armeijan puuttuessa aikaisempaa useammin väkivaltaisiksi yhteenotoiksi työläisten ja porvariston välillä. Venäläinen sotaväki kävi rauhattomaksi ja myös Suomeen sijoitetut joukot kapinoivat päällystöä vastaan. Matruusit muun muassa surmasivat kymmenittäin entisen keisarillisen armeijan upseereita maaliskuussa 1917 Helsingin edustalla olleilla Itämeren laivaston aluksilla sekä itse kaupungissa (Kalleinen 2004, 154–170). Lehdistö raportoi taajaan venäläisten sotilaiden tekemistä varkauksista, raiskauksista, muista väkivallanteoista sekä heidän aiheuttamistaan järjestyshäiriöistä ammuskeluineen.
Vuonna 1917 Suomessa vallitsi vaikea elintarvikepula ja inflaatio (hintojen nousu), mikä luonnollisestikin iski rajuimmin väestön köyhään enemmistöön. Erityisesti kaupunkilaisproletariaatin elämä kävi vaikeaksi. Toisaalta keisarin vallan kukistuminen nostatti työväestönkin keskuudessa toiveita nopeista uudistuksista, kuten kahdeksan tunnin työpäivään siirtymisestä, maareformista (torpparivapautus) ja kunnallisesta demokratiasta. Pettymys olikin suuri, kun Venäjän väliaikainen hallitus hajotti sosialistienemmistöisen eduskunnan heinäkuun lopussa 1917. Uudessa porvarienemmistöisessä eduskunnassa sosiaalidemokraatit esittivät Me vaadimme -ohjelman, jonka tehostamiseksi työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto julisti marraskuussa (14.11.) yleislakon. Osa ohjelman vaatimuksista toteutuikin, kuten työaika- ja kunnallislait, ja myös torpparivapautus näytti mahdolliselta (Haapala 1995, 225; Haataja ym. 1975, 92). Toisaalta sosiaalidemokraattien puoluejohto oli pyrkinyt yleislakon avulla kokoamaan levottomat joukot, jotta nämä eivät olisi välittömästi ryhtyisi vallankumoukselliseen toimintaan. Työväen järjestyskaartit pyrkivät johtamaan lakkoliikettä ja myös kontrolloimaan liikenneyhteyksiä ja muita kommunikaation välineitä. Järjestyskaartit myös riisuivat vastapuolen suojeluskaartilaisia aseista, mikä johti useisiin yhteenottoihin. Vakavampia konflikteja tapahtui viidellä paikkakunnalla. Alle viikon kestäneen yleislakon levottomuuksissa sai surmansa 34 ihmistä.
Kaikkiaan vuonna 1917 järjestettiin noin 500 lakkoa, joihin osallistui 225.000 työläistä. Maaseudulla keskeisiä olivat niin sanotut maatalouslakot, joita esiintyi varsinkin Varsinais-Suomen ja Oulun seudun maatyöläis- ja torppariseuduilla. Maatalouslakkojen kokonaismäärä kohosi yli sadan ja niihin osallistui ainakin 20.000 tilattomaan ja torppariväestöön kuulunutta työläistä. Myös maatalouslakoissa vaadittiin työajan lyhentämistä ja muutenkin tahdottiin panna vauhtia sosiaalidemokraattien eduskunnassa ajamien tavoitteiden toteuttamiseen. Useimmissa tapauksissa lakkoihin ei liittynyt väkivaltaisuuksia – vastapuoli on liioitellut niiden määrää ja toisaalta työväenliikkeessä lakot on esitetty eräänlaisena kansalaissodan esinäytöksenä – mutta poikkeuksiakin oli. Esimerkiksi Lauttakylän meijerin lakon yhteydessä Huittisten pitäjässä lakkolaiset ottivat yhteen (13.7.) meijerin suojelusvartioston kanssa. Kahakassa ei kuollut ketään mutta seitsemän miestä haavoittui. Tästä huolimatta – tai ehkä myös sen ansiosta – osapuolet onnistuivat seuraavana päivänä sopimaan kahdeksan tunnin työpäivään siirtymisestä. Turussa ja Helsingissä nälkäinen väkijoukko ryösti elokuussa Valion voivaraston tämän elintärkeän elintarvikkeen hinnan alentamiseen tähdänneen mielenosoituksen yhteydessä. Samassa kuussa poliisi ampui lakkovahdin sanaharkan päätteeksi Ypäjällä. Ehkä vakavin yleislakonaikaisista selkkauksista tapahtui Mommilassa, jossa riihimäkeläiset suojeluskuntalaiset ja venäläisten matruusien tukemat punakaartilaiset kävivät tulitaistelun, jonka tiimellyksessä ammuttiin yksi maan rikkaimmista miehistä, maanviljelyneuvos Alfred Kordelin (Tikka, emt., 10).
Väkivaltaan tai sillä uhkaamiseen turvauduttiin myös eräillä paikkakunnilla tapahtuneissa kunnanvaltuustojen valtauksissa, kun vasemmisto vaati kunnallisen vallan uusjakoa odottamatta eduskunnan päätöksiä asiassa. Esimerkiksi keväällä Tampereen sosiaalidemokraatit uhkasivat kaappaavansa kaiken vallan itselleen, elleivät he suosiolla saisi enemmistöedustusta valtuustoon (eduskuntavaalien vaalipiirin tuloksen mukaisesti), mihin porvarit pakon edessä myöntyivätkin. Samansuuntaisiin ratkaisuihin päädyttiin myös Porissa ja Raumalla. Valtuustoenemmistöä vaadittiin myös useilla maaseutupaikkakunnilla. Vuoden jälkimmäisellä puoliskolla konstit kovenivat, kun kunnanvaltuustojen "piiritykset" yleistyivät. Esimerkiksi elokuussa Helsingin kaupunginvaltuusto oli työttömien työläisten vankia kuusi tuntia ja joulukuussa valtuustoja piiritettiin muun muassa Tampereella, Viipurissa, Haminassa, Kotkassa ja Porissa. Myös useiden kaupunkien poliisitoimia vallattiin ja kunnalle esitettiin uhkavaatimuksia surkeassa jamassa olleen köyhäinavun järjestämiseksi. (Piilonen 1982, 48–72.)
Yleislakon aikana ja jälkeen yhä suurempi osa työväenkaarteista radikalisoitui ja irtaantui puoluejohdon kontrollista. Toukokuussa eri puolilla Suomea oli käynnistynyt vuonna 1906 väliaikaisesti lakkautettujen punakaartien kokoonkutsuminen ja uudelleenorganisoiminen. Toisaalta lakkotapahtumat niihin liittyvine väkivaltaisuuksineen synnyttivät kaunaa ja katkeruutta vastapuolen riveissä. Vastauksena punakaarteille porvaristo alkoi kesästä lähtien kautta maan perustaa suojeluskuntia korvaamaan hajanaisia porvarillisia järjestyskaarteja. Myös paikalliset lakot jatkuivat yleislakon jälkeen, kunnes tammikuun lopulla varsinainen väkivaltaisen vallankumoussodan vaihe oli käsillä.

7. Punainen ja valkoinen terrori. Itse kansalaissota kesti vain kolme täyttä kuukautta (27.1.–16.5.), mutta väkivalta ja terrori eivät loppuneet valkoisten voitoon, vaan jatkuivat ainakin vuoden loppuun saakka, jolloin ensimmäiset armahdukset annettiin, tai vähemmässä määrin myös seuraavan vuoden puoliväliin (Tikka 2006, 10–11). Suomen historian synkimpiin aikakirjoihin tulivat kirjatuiksi "punaiseksi" ja "valkoiseksi terroriksi" nimitetyt poliittisen väkivallan ilmiöt. Kuten on perustellusti osoitettu, kummankaan osapuolen harjoittamassa terrorissa ei ollut kysymys vain suunnittelemattomasta tunteenomaisesta agressiosta tai lukuisista mutta yksittäisistä kostotoimista, vaan harkitusta strategisesta taistelutoimesta, jonka tarkoituksena oli puhdistaa rintaman selusta tai varmistaa valloitetun alueen haltuunotto. (Tikka, emt., 69–70, kun taas Paavolaisen perustutkimuksissa (Paavolainen 1966 ja 1967) terrorin systemaattinen strateginen käyttö, terrorismi, ehkä jää vähemmälle korostukselle. Toisaalta hän selvittää sekä punaisen että valkoisen terrorin laajuuden ja menetelmät varsin yksityiskohtaisesti.)
Kaikenkaikkiaan kansalaissodassa kuoli 36.000 suomalaista, joista sotatoimissa menehtyi yli yhdeksän tuhatta (joka neljäs niin punaisista kuin valkoisista kaatuneista lukeutui ikäryhmään 15–20 vuotta; nuorin kaatunut lapsisotilas oli yhdeksänvuotias (Tikka, emt., 30)). Yli yksitoista tuhatta ammuttiin varsinaisten taistelujen ulkopuolella, yli kaksitoista tuhatta kuoli vanki- ja keskitysleireillä, yli kolme tuhatta sai muulla tavoin surmansa taistelujen yhteydessä tai katosi. Surmansa saaneista 27.000 kuului punaisiin, valkoisia ja muita ei-punaisia kuoli yhdeksän tuhatta. Noin 80-90.000 punaista tai punaiseksi epäiltyä oli valkoisten vankina. Ainakin kaksi tuhatta suomalaista pakeni Neuvosto-Venäjälle.
Rintamataisteluissa kaatuneista punaisista joka neljäs surmattiin puolustuskyvyttömänä aseettomana tai yrittäessään antautua. Myös punaiset surmasivat antautuneita. Taistelujen ulkopuolella terrori ilmeni kummankin osapuolen lentävien osastojen suorittamina puhdistustoimina sekä kenttäoikeudenkäyntien tai rangaistuksen välittömän toimeenpanemisen johdosta suoritettuina teloituksina. Lisäksi maassa liikkui pyssymiehiä ja paatuneita siviilikriminaaleja, jotka tappoivat oman käden oikeudella niin sotilaita kuin siviilejä. Kaikkiaan punaiset syyllistyivät 1.600:een rintamantakaiseen surmantekoon. Näistä kolmasosa voidaan laskea suunnitelmallisiksi sodankäynnin taktisiksi manöövereiksi. Varsinkin perääntymisvaiheessa punaiset tuhosivat kokonaisia kirkonkyliä ja kaupunkeja sekä surmasivat niiden valkoiseksi katsomaansa väestöä. Valkoisen armeijan päällystölle kenttäoikeudet, joiden tuomioiden perusteella ammuttiin yli seitsemän tuhatta punaista, olivat olennainen osa sodankäyntiä eli suunnitelmallista toimintaa sodan voittamiseksi ja vallattujen alueiden "rauhoittamiseksi" (Tikka, emt., 136). Todellisiksi kasvottomiksi tuomio- ja teloituslaitoksiksi kenttäoikeudet kehittyivät Tampereella ja Viipurissa. Tietoisen tappamisen lisäksi taudit ja nälkä veivät tuhansilta hengen. Suuret vankien ja joukkojen siirtämiset sekä maahan tullut saksalainen sotaväki levittivät tauteja tehokkaasti. Viheliäisimmäksi tautitilanne kehittyi Tammisaaren ja Hennalan keskitysleireillä, joiden tuhansien nälkiintyneiden asukkien vastustuskyky oli luonnollisestikin erityisen heikko. Saksalaiset joukot toivat maahan myös espanjantaudin, johon kuoli vuosina 1918–1919 noin 15.000 suomalaista, joista jopa viisi tuhatta – vähintään joka kolmas vankileirillä kuollut – oli punavankeja. Tauti tappoikin useamman suomalaisen kuin varsinaiset taistelut (Tikka, emt., 33–34).

8. Valkoinen Suomi ja lapuanliike. Kaksikymmenluku ei ollut kovinkaan iloista aikaa Espanjan sisällissodan ohella 1900-luvun alkupuolen verisimmän kansalaissodan jälkeisessä Suomen tasavallassa. Rikollisuutta ja ahdistusta lisäsi myös kieltolaki (1919–32) ja sitä seurannut viinan salapolttajiin – joista useat olivat entisiä punakaartilaisia ja nykyisiä metsäkaartilaisia – kohdistunut ajojahti, jossa suojeluskunnilla oli keskeinen rooli. Henkirikosten määrä kohosi ennätyslukemiin. Kesäkuuhun 1919 saakka maassa vallitsi sota-ajan poikkeustila ja -lainsäädäntö, mikä merkitsi rajoitettuja kansalaisvapauksia ja rajoitusten mahdolliseksi tekemiä tuhansien metsäkaartilaisten ja vallankumouksellisten "vaarallisten ainesten" etsintöjä – viinapannujen hävittämisretkien ohella ja yhteydessä – koviakaan keinoja kaihtamatta. Kuten sanottu, näistä tehtävistä huolehtivat ennen muuta suojeluskunnat, jotka olivat eräänlainen poliisin rinnakkais- ja apuorganisaatio. (Tikka 2006, 191–195; Hietaniemi 1992, 68–78.) Maailmansodan hävinnyt Saksan armeija poistui maasta vähin äänin joulukuussa 1918, mutta jääkärit saivat itselleen saksalaisten johdolla alkuun pannun Suomen armeijan keskeisimmät pestit. Ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi ei kuitenkaan valittu heinäkuussa 1919 suojeluskuntien ja "valkoisen Suomen" sotapäällikkö C.G. Mannerheimia, vaan edistyspuolueen maltillisen sovintolinjan johtomies K.J. Ståhlberg. Suojeluskuntajärjestön asema oli kuitenkin hyvin vahva, sillä se muodosti ainoan lähes joka kylässä, pitäjässä ja kaupungissa vaikuttavan voimatekijän.
Kaksikymmenluvun alkuvuosina suojeluskuntien jäsenet syyllistyivät tavan takaa omavaltaisuuksiin, joskin joissakin tapauksissa oli kyse reaktiossa entisen punakapinallisen tekemään verityöhön. Järjestöllä oli toisaalta keskeinen asema pitäjien ja kaupunkien "järjestysvallan" ylläpitäjänä. Armeija ja syksyllä 1918 perustettu Etsivä keskuspoliisi tukeutuivat suojeluskuntaorganisaatioon. Vuosina 1919–1920 suojeluskunnat antoivat poliisille virka-apua yli 2.300 kertaa. (Tikka, emt., 194.) Näissä yhteyksissä mutta myös monissa muissa tapauksissa suojeluskuntalaiset ottivat yhteen entisten punakaartilaisten kanssa. Kesästä 1918 vuoden 1921 loppuun Suomessa tapahtuikin yli kolmesataa poliittiseksi luonnehdittavaa vakavaa väkivallantekoa, joista useissa oli kysymys entisten punaisten ja valkoisten välienselvittelyistä. Useissa tapauksissa surmansa saanut oli paikalle osunut tai kahakkaa rauhoittamaan mennyt sivullinen. (Tikka, emt., 198.) Suomen maaperällä tapahtuneen poliittisen väkivallan historiaan kuuluu myös se, että SKP:n keskuskomitea sovelsi kurinpitotoimenaan kahteen petturina tuomittuun suomalaisjäseneensä kuolemanrangaistusta. Etsivän Keskuspoliisin tietojen mukaan kahdelle SKP:n poliittisissa tehtävissä toimineelle toverille puoleen asioiden paljastamisesta langetetut kuolemantuomiot pantiin täytäntöön Kuopion "taivaanpankolla" vuonna 1921 ja Espoon saaristossa 1926 (Hakalehto 1966, 32; SKP:n sisäisistä kurinpitotoimista ja väkivaltaisuuksista Suomessa ja Neuvostoliitossa, ks. Hakalehto, mt. 28–31 ja Paastela 2003, mm. Luku VI).
Väkivaltainen ja katkera yhteiskunnallinen ilmapiiri tarjosi suotuisan lähtökohdan myös vuosikymmenen lopulla nousevalle lapuanliikkeelle ja muille fasistisia piirteitä omanneille oikeistolaisille järjestöille (Siltala 1985, 58). Toisaalta oikeistolaista uhoa edisti lapualaisten "häpeälliseksi" tulkitsema Tarton rauha Neuvosto-Venäjän kanssa sekä edistyspuolueen, maalaisliiton ja tannnerilaisen SDP:n harjoittama reformipolitiikka, jonka pyrkimyksenä oli tasoittaa yhteiskunnallista kuilua voittaneen ja hävinneen osapuolen välillä. Myös armahduslakien säätäminen 1920-luvun alussa provosoi lapualaisia. Pitkälti entisistä aktivisteista ja/tai suojeluskuntalaisista muodostunut lapuanliike asettikin päämääräkseen vuoden 1918 "valkoisen Suomen" projektin loppuun saattamisen ja lujan järjestysvallan palauttamisen katsoessaan sellaisen puuttuneen 1920-luvun taajaan vaihtuneiden hallitusten toimista. Yleensä hallitukset, joita oli peräti neljätoista huhtikuun 1919 ja heinäkuun 1930 välisenä aikana, olivat heikkoja vähemmistö hallituksia, mikä oli omiaan synkentämään autoritaarisen oikeiston käsityksiä demokratian toimivuudesta. (Perälä 1998, 25.)
Lapuanliike sai varsinaisen alkunsa maaliskuussa 1930 Suomen Lukko -nimisenä yhdistyksenä, jonka tavoitteena oli kommunismin vastustaminen laillisin keinoin. Pian hallitsevaan asemaan nousi kuitenkin kolme taustaltaan maalaisliittolaista eteläpohjalaista suojeluskunta-aktiivia, Vihtori Kosola, Artturi Leinonen ja Kustaa Tiitu (Selén 2001, 329). Heidän johdollaan liikkeestä nopeasti kehittyi terrorismia harjoittava äärioikeistolainen järjestö. Sekä lapuanliikkeen terroristisiiven miehet että sen maltillisemmat kannattajat halusivat kitkeä Suomen maaperästä "kommunismin", jonka he katsoivat ulottaneen kasvaimensa myös osaan sosiaalidemokraattista vasemmistoa. Myös lakkautetut vasemmistopuolueet ja -järjestöt, kuten Suomen Sosialistinen Työväenpuolue (1922–23, vuonna 1923 nimellä Suomen Työväenpuolue) ja sen seuraaja Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestö (1924–30), olivat toimineet kommunistien peitejärjestöinä, kun varsinainen Suomen Kommunistinen Puolue (per. 1918) oli kielletty. Suomalaiset kommunistit olivat 1920-luvulla SKP:n käskyttämänä organisoineet hallitsemansa Suomen Ammattijärjestön (SAJ) puitteissa laajoja ja jopa kuukausia kestäneitä lakkoja. Suurimpia työtaisteluita olivat satamalakko vuosina 1928–29, joka kesti yli kymmenen kuukautta ja johon osallistui kaikkiaan noin 12.000 työläistä. Myös Turun Crichton-Vulkanin telakalla puhjennut metalliteollisuuden lakko kesti pitkään, seitsemän kuukautta, ja koski 90.000 ihmistä. Lisäksi 20-luvun kuluessa käytiin lukuisia pienempiä työtaisteluita. Metallimiesten lakon vastareaktiona työantajapuoli julisti työsulun, mutta ulkomailta tulleen rahoituksen ansiosta lakkolaiset pystyivät jatkamaan taisteluaan kuukausia. Lapuanliikkeen synnyn kannalta merkittävä organisaatio oli työnantajapuolen Vientirauha-organisaatio, joka Lauri Pihkalan johdolla oganisoi laaja-alaisen rikkureiden ja lakonmurtajien pestausjärjestelmän. Varsinkin Etelä-Pohjanmaalta värvättiin tuhansia miehiä lakonmurtajiksi. Ajoittain "Pihkalan kaartissa" oli rikkureita niin sakealti, että satamia kansoitti suurempi miesjoukko kuin normaaliaikoina. Tarkoitus olikin tällä tavalla murtaa ammattiyhdistysliikkeen selkäranka. (Perälä, emt., 24.)
Lapuanliikkeen nousun aikaan kommunistien tosiasiallinen vaikutus oli jo kuitenkin vähenemään päin. Tähän oli vaikuttanut laajan rikkuripestauksen lisäksi vuonna 1928 viranomaisten suorittama kommunistien maanalaisen järjestötoiminnan paljastaminen ja sitä seurannut SKP:n Suomen toimiston ja useimpien piiriorganisaattorien pidätykset. Neljäkymmentäyhdeksän johtavaa kommunistia tuomittiin maanpetoksesta vankeuteen. Tämä ajoi kommunistisen liikkeen hajaannustilaan (Hakalehto 1966, 307). Koska kommunistien tosiasiallinen vaikutus oli jo vähenemään päin, olikin lapuanliikkeen todellinen tavoite muualla – demokraattisen valtiojärjestyksen kumoamisessa – kuin vain kommunismin vastustamisessa (ks. Selén 2001, 328–329).
Lujan järjestysvallan vaatimuksistaan huolimatta lapuanliike katsoi olevansa oikeutettu – tai suorastaan "pakotettu" –väkivallantekoihin ja painostamaan uhkavaatimuksillaan maan hallitusta ryhtymään tositoimiin kommunismin ja muun "maanpetturuuden" kitkemiseksi isänmaan humuksesta. Monetkaan valtioapparaattien edustajat ja toimijat eivät pitäneet tällaista pyrkimystä minkäänlaisena ongelmana, vaan he antoivat tukensa lapualaisille tai ainakin katsoivat heidän toimiaan läpi sormien. Lapulaisten näkemykseen kansakunnan "suojelemisesta" "terrorilta" myös terrorin keinoin yhtyi suuri osa suomalaisesta oikeistosta ja moni keskustaan kuulunutkin. Sitä mukaa kun lapuanliike sai läpi vaatimuksiaan se saattoi vähentää suoranaisia terroritekoja ja siirtää painopistettä muun muaassa valtuustojen puhdistuksiin "kommunisteista" (Sihvola 1985, 363).
Lapuanliikkeen harjoittama suora terrori, tunnetuimpina muotoinaan "muilutukset" ja pakkokyyditykset (mm. kyyditetyn "todelliseen isänmaahan" eli itärajalle tai Lapuan Kosolaan kuulusteltavaksi), sekä muu väkivalta tai sillä uhkaaminen eivät kohdistuneet pelkästään kommunisteihin vaan uhreiksi joutui myös sosiaalidemokraatteja perheineen. Lapualaiset terrorisoivat työväenjärjestöjen kokouksia ja juhlatilaisuuksia, sulkivat työväentaloja, toimivat lakonmurtajina (Vientirauha) sekä aiheuttivat järjestyshäiriöitä tovereihinsa kohdistuneissa oikeudenkäynneissä. Jälkimmäisestä tarjoaa tunnetuimman esimerkin vasemmistolaisen Työn Äänen painon tuhoamisen (28.3.1930) johdosta pidetty oikeudenkäynti Vaasassa kesäkuussa 1930 (Siltala 1985, 76–78). Useassa tapauksessa terrorin uhri jätti syytteen nostamatta tai veti sen takaisin tultuaan uhkailluiksi tai pelätessään kostotoimia. Samasta syystä moni todistaja tekeytyi tietämättömäksi tai kokonaan kieltäytyi todistamasta. (Siltala, emt., 411–413.) Mahdolliset langettavat tuomiot olivat usein rangaistusasteikon lievimmästä päästä, tai kokonaan vapauttavia, kuten oli ollut asian laita myös monissa 1920-luvun niissä oikeudenkäynneissä, joissa vastaajan paikalla istui laittomuuksiin syyllistynyt suojeluskuntalainen. Sama ilmiö toistui lapuanliikkeen jäsenten oikeudenkäynneissä. (Tikka 2006, 197–200; Siltala, emt., 421–430 ja 435–439.)
Kyyditysten kiihkein vaihe ajoittui touko-syyskuulle 1930 ja niiden kokonaismääräksi (mukaanlukien epäonnistuneet yritykset) on arvioitu 254, joista ainakin 182:ssa oli kysymys jollakin tavalla organisoidusta terroriteosta, ei hetken mielijohteesta (emt., 363; vrt. Selén 2001, 343). Kyydityksistä 56:ssa oli kohteena joku muu kuin "kommunisti". Lisäksi kyydityksillä ja muulla väkivallalla uhkaamista esiintyi jatkuvasti (Siltala 1985, 357–358). Kyydityksistä suurinta huomiota saivat osakseen muihin kuin kommunisteihin kohdistuneet iskut, kuten SDP:n varapuheenjohtaja Väinö Hakkilan kyyditys ja piekseminen alkukesästä 1930 sekä edellä mainittu presidentti Ståhlbergin ja hänen puolisonsa kyyditys lokakuussa (Siltala, emt., 135 ja 187–190). Hakkilan kyydityksestä vastasi kauppaneuvos Rafael Haarlan ja poikansa Eino Haarlan johtama Tampereen iskujoukko (Siltala, emt., 284–286). Kotikunnassaan Haarlan miehet myös pakottivat kaupunginvaltuuston kommunistijäsenet eroamaan (Siltala, emt., 286). Vastaavanlaisia iskujoukkoja kuin Haarlan joukkio Tampereella oli Lapualla ja eräissä muissa Etelä-Pohjanmaan kunnissa sekä Helsingissä, Turun ja Loimaan seudulla, Porissa ja Kajaanissa. Kyyditykset hoidettiin etappiteitä ja -verkostoja käyttäen. (ks. Siltala, emt., luvut II.4. ja II.5.)
Ståhlbergien kyyditys oli paha virhearvio – kenraalimajuri K.M. Walleniuksen konjakkihuuruisen seurueen päähänpistoksi vähätelty "työtapaturma" – jonka Väinö Tanner pääsikin tuoreeltaan julistamaan parhaaksi "poliittiseksi agitatsionimatkaksi", mitä maassa koskaan oli tehty (Siltala, emt., 190). Tämän kyydityksen lailla ulkomaita myöten huomiota herätti lapuanliikkeen paljastunut suunnitelma kaapata koko kommunistien muodostaman eduskuntaryhmä vasta valitun Svinhufvudin kokoomushallituksen johdolla tapahtuneen kommunistilakien säätämisen "vauhdittamiseksi". Lopulta Lapualle kyyditettiin (5.7.) perustuslakivaliokunnan kommunistijäsenet Jalmari Rötkö ja Eino Pekkala. Kaappaus oli harvinaisen röyhkeä, sillä kaapaajat ryöstivät uhrinsa käynnissä olleesta valiokunnan istunnosta säätytalolta (Siltala, emt., 111–116). Kuitenkin lapualaisten avoin laiton toiminta ja piittaamattomuus kansanedustajien koskemattomuudesta johtivat kommunistilakien säätämiseen ja muihin kommunisminvastaisiin pakkotoimiin juuri siten kuin lapualaiset olivat tahtoneet.
Koska suuri osa valkoisen Suomen porvaristosta solidarisoitui lapuanliikkeen kanssa ja ilmaisi sille avoimen tai peitellyn tukensa, liikettä ei tule vähätellen määritellä "ääri-ilmiöksi". Esimerkiksi kokoomuksen piirissä liike otettiin pääosin myönteisesti vastaan, ja myös osa maalaisliiton kannattajista – joihin myös liikkeen johtajat kuuluivat – antoi lapualaisten vaatimuksille ja myös väkivallan käytölle hyväksyntänsä. Kun 12.000 liikkeen kannattajaa – osallistujamäärää täytyi rajoittaa – marssi fasistien Rooman-marssia (1922) jäljitellen senaatintorille 7. heinäkuuta 1930 oli tätä talonpoikaismarssiksi kutsuttua kulkuetta vastaanottamassa paitsi sankka yleisömeri myös tasavallan presidentti Relander, pääministeri Svinhufvud sekä muita hallituksen jäseniä. Lapuanliikkeen autossa paikalle kyydittiin suojeluskuntien kunniapäällikkö Mannerheim, ja tilaisuuteen osallistui lisäksi joukko korkeita virkamiehiä, upseereita sekä ulkovaltain edustajia. Myös "kansallissäveltäjä" Jean Sibelius puolisoineen istui kutsuvierasaitiossa seuranaan suomen kielen professori E.N. Setälä (Niinistö 2003, 74). Tilaisuuden kustannukset takasi joukko merkittäviä liikemiehiä, kuten tehtailijat Rudolf Walden, Gösta Serlachius ja Walter Ahlström. (Selén 2001, 332 ja 336.) Talonpoikaismarssi muodostuikin Svinhufvudin hallituksen edustaman valtiovallan ja kansanliikkeen väliseksi "mahtavasti lavastetuksi kädenlyönniksi" (Siltala, emt., 119; ks. myös 120–124).
Vaikka talonpoikasmarssiin huipentuneen lapuanliikkeen lyhyt kukoistuskausi taittui tasavallan ensimmäisen presidentin K.J. Ståhlbergin ja hänen puolisonsa kyydityksen myötä lokakuussa 1930, ja vaikka koko liike tuli tiensä päähän täyteen fiaskoon päättyneen Mäntsälän kapinan jälkeen helmikuun lopussa vuonna 1932, niin valtakunnan politiikassa oikeistoradikalismilla oli koko 1930-luvun vahva asema. Ståhlbergien kyyditys ei vaikuttanut siihen, että eduskunnan enemmistö päätti 11.11. 1930 hyväksyä ns. kommunistilait. Myös lapuanliikkeen pohjalta muodostetun Isänmaallisen Kansanliiton (IKL) asema 30-luvun politiikassa oli huomattava. IKL:n puheenjohtajana toimi (1932–36) Vihtori Kosola. Vuoden 1932 vaaleihin fasistisia piirteitä omannut IKL osallistui vaaliliitossa kokoomuksen kanssa julkilausuttuna päämääränään sosiaalidemokratian kieltäminen "perustuslakiemme hengen vastaisena ja isiltä perityn yhteiskuntajärjestyksen perustuksia jäytävänä" (sit. Paastela 2006, 100). Vaalit olivat IKL:lle menestys (14 paikkaa), kun taas kokoomuksen paikkaluku romahti alle puoleen entisestä (42:sta 18:aan). Todellisen pesäeron IKL:ään kokoomus joutui tekemään vasta kun puolueen puheenjohtajaksi nousi vuonna 1934 oikeistoradikalismiin ja fasismiin kielteisesti suhtautunut länsimaisen konservatismin kannattaja J.K. Paasikivi (Lahtinen 2006, 65).
Lapuanliikkeen ja IKL:n 1920- ja 30-luvun vaikutusvaltaisiin oikeistoradikaaleihin järjestöihin lukeutui vuonna 1922 perustettu, ryssävihaa lietsonut ja Suur-Suomi-aatetta ajanut ylioppilasnuorison Akateeminen Karjala-Seura ja sen taustalla vaikuttanut isompien kihojen Vihan veljet -järjestö (Eskelinen 2004, 87–92). Militanteista periaatteistaan ja tunnuksistaan huolimatta AKS:n jäsenkuntaan kuuluneet – joilla oli hallitseva asema ylioppilaskunnassa – eivät kaiketi syyllistyneet merkittäviin laittomuuksiin saati terroritekoihin Suomen maaperällä. Suora toiminta rajoittui palopuheisiin, vihellyskonsertteihin ja mielenosoituksiin, kuten protesti- ja kannatusmarsseihin, pahvilehmän polttamiseen eduskuntatalon portailla, Venäjän vallan ajan muistomerkkien tervaamiseen tai Suomen lipun nostamiseen Helsingin työväentalon torniin talon lyödessä laimin liputtamisen. Toisaalta Mäntsälän kapinaan osallistui myös AKS-aktiiveja (Eskelinen 2004, 291).
AKS:n jäsenten suurin into ja voimakkain aggressio kohdistui ennen muuta rajantakaisiin venäläisiin, kun taas heidän "rakkautensa" kiihkeä kohde oli isänmaa ja sen katajainen kansa: "Musta on vihamme sitä kansaa kohtaan, jonka nimen mainitseminen älköön häiritkö hartautemme hetkeä. Meidän vihamme on musta kuin tämä lippu, mutta vihallalle on oikeus voittoon, sillä sitä hallitsevat rakkautemme isänmaalliset värit", maalasi suur-Suomi-aktivisti ja nuori pappismies Elias Simelius (myöh. Simojoki) vuonna 1923 (sit. Karemaa 1998, 164). Tulevan presidentin Urho Kekkosen ja monien muiden maalaisliittolaisten erottua AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen seura hakeutui vielä aiempaa oikeammalle ja vaikutti muun muassa IKL:n perustamiseen (Eskelinen, emt., 327). Näiden kahden tai vähemmän vaikutusvaltaisten oikeistoradikaalien liikkeiden ja organisaatioiden toimissa – tai toisaalta maanalla operoivien kommunistien toiminnassa – ei esiintynyt varsinaista poliittista väkivaltaa tai terroria.
Yksittäisistä poliittisia motiiveja sisältäneestä terroriteosta 1920-luvun Suomesta nousee ylitse muiden edistyspuolueessa reformipolitiikkaa ja oikeusvaltiollisia periaatteita määrätietoisesti ajaneen sisäministeri Heikki Ritavuoren murha talvella 1922 Helsingissä. Teon suorittanut aatelissukuinen, elämässään monin tavoin epäonnistunut Ernst Tandefelt ilmoitti kuulusteluissa esikuviksiin Eugen Schaumanin ja Lennart Hohenthalin. Murhatekoon Tandefeltiä oli provosoinut oikeistolehdistön Ritavuoren näkemyksiin ja toimiin kohdistama voimakas arvostelu. (Niku, emt., 29; 112–130.)

9. Sotavuodet 1939–44 ylittävät toki väkivaltaisuudessaan aiemmat vuosikymmenet. "Tavanomaisten" sotatoimien lisäksi suomalaiset harjoittivat jatkosodan aikana suoranaista siviiliväestöön kohdistunutta väkivaltaa ja terroria Itä-Karjalassa. Sen valloitettujen alueiden venäläisväestö – miesten ollessa rintamalla se koostui lähinnä lapsista, naisista ja vanhuksista – joutui mielivallan kohteeksi, kun enimmillään noin 24.000 (huhtikuussa 1942) "epäkansalliseksi" (ei-suomensukuiseksi) luokiteltua ihmistä pidettiin suomalaisten perustamilla keskitysleireillä. Niiden oli määrä olla siirtoleirejä suuressa etnisessä operaatiossa, jossa "Suur-Suomen" itäiset alueet olisi puhdistettu "epäkansallisista" aineksista. Kun valloitussota ei edennytkään toivotulla tavalla venäläiset jäivät leireille, joissa heitä kuoli vähintään 4.600 henkeä paitsi nälkään ja tauteihin myös huonon ja väkivaltaisen kohtelun seurauksena. (Laine 1982, 116–125; Mikkola 2004, 118–120.) Vaikka tämä sota-ajan terrorin ilmiö voidaankin lukea "valtioterrorin" alaan (eikä siksi ole käsillä olevan teoksen fokuksessa), niin julmuutensa ja etnisen puhdistuksen päämääriensä vuoksi se on aiheellista mainita usein turhaan aliarvioidun suomalaisen poliittisen väkivallan historian synkkänä lisälehtenä.
Jatkosodan alkuvaiheessa vuonna 1941 kommunistit organisoivat Suomessa sissitoimintaa, metsäkaarteja, mutta laajemmalle aktiivisuudelle ei ollut edellytyksiä. Suuri osa kommunisteista oli vangittu ja valtiollinen poliisin suoritti tuhoiskuja sissien leireihin. Osa sissiryhmistä onnistui tekemään joitakin tihutöitä, kuten räjäyttämään rautatiesillan, ampumaan sotilasjunaa ja polttamaan sähköpylväitä. Kaiken kaikkiaan metsäkaartilaisten toiminta jäi marginaaliseksi, eikä siihen liittynyt laajamittaisia terroritekoja. Näin ollen siitä ei muodostunut natsi-Saksan liittolaismaassa Suomessa vastaavanlaista laajojen väestönosien tukemaa vastarintaliikettä kuin Saksan valloittamassa Ranskassa tai fasistien vallasta vapautuvassa sodan loppuvaiheen Italiassa (Rentola 1994, 342–344).

10. Toisen maailmansodan jälkeinen aika. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä Suomessa ei esiintynyt vastaavanlaisia poliittista väkivaltaa tai terroria strategisena välikappaleenaan käyttäviä liikkeitä ja organisaatioita kuin useissa eteläisemmän Euroopan valtiossa tai Yhdysvalloissa. Sodan jälkeen Neuvostoliitto totesi puolestaan varsin nopeasti, ettei sen kannattanut pyrkiä muodostamaan Suomesta väkipakolla vastaavanlaista satelliittivaltiota nukkehallituksineen kuin oli tavoitteena sen valloittamissa Euroopan valtioissa. Ehkä Suomi paremminkin ajan kanssa tulisi yhä lähemmäksi Neuvostoliittoa ja näin siirtyisi rauhanomaisesti sosialismin suuntaan (Rentola 1997, 502).
Vailla Neuvostoliiton todellista tukea laillisen aseman saaneella SKP:llä ei ollut tilaisuutta vallankumouksen toteuttamiseen. Omin voimin kommunistit eivät voineet päästä valtaan (Rentola 1997, 99). Sen sijaan vasemmistopuolueet, mukaan lukien SKDL ja myös osa kommunisteista, tulivat osallistumaan ja myös toimimaan aktiivisena tekijänä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä hyvinvointivaltiota rakentaneessa yhteiskunnallis-poliittisessa projektissa. Varsinkin 1960-luvun puolivälin jälkeisen yleisen vasemmistolaisen käänteen jälkeen SDP:n ja SKDL:n asema suomalaisessa politiikassa muodostui merkittäväksi.
Kiihkeimmät kamppailut ja väkivaltaiset yhteenotot tapahtuivat 1940- ja 1950-luvulla työtaistelujen yhteydessä Arabian tehtailla Helsingissä lokakuussa 1948, Kemin erottelutyömaan lakon aikana elokuussa 1949 sekä yleislakon mielenosoitusten tuoksinassa vuonna 1956. Arabian tehtaiden lakko herätti julkisuudessa huomiota, sillä lakkolaiset ottivat yhteen poliisin kanssa, mikä oli Suomessa harvinaista (Mertanen 2006, 19–22). Kemin lakon taustalla oli työnantajien ja SDP:n Fagerholmin hallituksen johdolla ajettu palkkasäännöstely, mikä tiesi tuntuvia palkanalennuksia. Kesäkuussa SKP oli ryhtynyt organisoimaan työtaisteluja kautta maan. Kemissä lakko pitkittyi ja johti rikkurihuhujen kiihdyttämänä konepistoolein aseistautuneen poliisin ja aseettoman työläisjoukon yhteenottoon. Poliisi turvautui kyynelkaasuun ja avasi tulen monituhantista joukkoa vastaan haavoittaen kymmeniä ja surmaten yhden työläisen. Toinen ruhjoutui kuoliaaksi kuorma-auton alle (Leppänen 1994, 664–666). Kemin tapahtumien jälkeen suomalaisissa väkivaltaisissa yhteenotoissa ja konflikteissa ei ole toistaiseksi tullut kuolonuhreja (Rentola 1997, 81).
Vuoden 1956 yleislakkoon osallistui lähes puoli miljoonaa työntekijää lähes kaikilta aloilta. Pääosin lakko sujui rauhallisesti, mutta levottomuuksia ja väkivaltaisuuksiakin esiintyi päivittäin. Mitenkään vähäisiä ne eivät olleet. Sosiaalidemokraattinen sisäministeri Käkelä oli määrännyt poliisivoimat tarkkailemaan erityisesti kommunisteja, joiden epäiltiin provosoivan lakkolaisten keskuudessa mellakoita ja väkivaltaisuuksia (Mertanen 2006, 55). Yleisimpiä yhteenottoja olivat nyrkkitappelut ja muut nujakat rikkureiden ja lakkolaisten välillä. Myös polttoaineenjakelu yritettiin katkaista. Tämä bensasota oli johtaa Kuopiossa vakavaan onnettomuuteen lakkolaisten kaataessa bensiiniasemalla tankkaavia autoja ja heittäessä palavia tulitikkuaskeja niiden alle. Myös pääkaupungin huoltamoilla käytiin useita käsirysyjä sekä kaadettiin autoa ja sullottiin sahanpuruja niiden tankkeihin (Mertanen 2006, 75). Lakon aikana liikenteessä olleita linja- ja kuorma-autoilijoita vastaan hyökättiin muun muassa kivin ja jääkimpalein sekä särkemällä autojen varustuksia tai pakottamalla autoilija purkamaan lastinsa. Autojen lisäksi lakkolaiset hyökkäsivät myös toimintaansa jatkaneille tehtaille ja työmaille, mutta tavallisesti poliisi onnistui häätämän heidät pois (Mertanen 2006, 61, 96–101).
Bensasodan levottomuudet levisivät myös kaupunkien kaduille, joilla käytiin useita lakkolaisten ja ratsupoliisin välisiä yhteenottoja. Lakon alkuvaiheen vakavimmat yhteenotot tapahtuivat Helsingissä, Tampereella, Kuopiossa ja Jyväskylässä, joskin poliisi tyytyi vain uhkaamaan konepistooleilla, mutta käytti sitäkin hanakammin pamppua. Myös useilla maaseutupaikkakunnilla lakkolaiset ottivat yhteen poliisin kanssa. Ensimmäisen kerran poliisi käytti asetta Jyväskylässä, mikä johti ympäri maata lakkolaisten vihan kohdistumiseen juuri poliisivoimia vastaan. Lakon toisen viikon vakavin yhteenotto tapahtui Turussa LSO:n teurastamolla, jossa 2 000–3 000 lakkolaista otti yhteen poliisin kanssa. Lakon aikana organisoitiin myös "uuslapualaista" oikeistoradikaalia vastarintaa, mikä teki yhteenotoista erityisen tulenarkoja. Mellakointi jatkui kolmiviikkoisen yleislakon viimeisiin päiviin saakka, jolloin Jyväskylässä poliisi turvautui kaasupistooliin mellakassa lakkolaisia vastaan (Mertanen 2006, 100–114, 150–177).
Useissa yleislakon mellakoissa ja muista väkivaltaisuuksissa keskeisessä roolissa olivat SAK:n johdosta riippumattomat kommunistit, mutta myös tämän järjestön omat toimitsijat olivat joidenkin yhteenottojen takana, kuten Operaatio iltatähdessä, jonka tavoitteena oli estää öljy-yhtiöiden kuljetukset (Mertanen 2006, 176–178). Kaiken kaikkiaan yleislakkoon liittyi yleisen yhteiskunnallisen protestin piirteitä sen lisäksi, että kysymys oli laajasta työtaistelusta (Mertanen 2006, 241–252). Yleislakon jälkeen Suomessa ei ole esiintynyt vastaavan kokoluokan poliittisia väkivaltaisuuksia.

Kevään 1968 opiskelija- ja työläisliikkeeseen liittyneet mielenosoitukset ja muu kansalaisaktivismi eivät Suomessa johtaneet opiskelijoiden ja työläisten laajoihin ja väkivaltaisiin "ranskalaismallisiin" konfrontaatioihin valtion väkivaltakoneistojen (poliisi ja armeija) kanssa, ja opiskelijoiden oman ylioppilastalonkin "valtaus" marraskuussa 1968 sujui väkivallattomasti pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Talon aulassa nujikoitiin ja oikeistolaiset opiskelijat heittivät saliin pari vaaratonta savupommia sekä kävivät yöaikaan häiritsemässä taloon majoittuneiden radikaalien unta (Bonsdorff 1996, 21–23). Barrikaditaistelut ja palavien autojen sakeasavuiset roihut eivät leimanneet Suomen kaupunkien katukuvaa, joskin poliisin suhteettoman rajut otteet mielenosoittajia kohtaan herättivät ihmetystä (Bonsdorff 1996, 23). Euroopassa tavallisesta auton polttamisesta suomalaiset saivat kokemusta ainoastaan Jyväskylässä, jossa radikaalit ylioppilaat raahasivat paikalle vanhan kotteron ja tuikkasivat sen tuleen protestoidakseen autojen pakkovaltaa vastaan (Bonsdorff 1996, 203). Helsingissä mielenosoittajat polttivat Yhdysvaltain lipun, mikä aiheutti maassa suuren kohun (Bonsdorff 1996, 42). Useimmiten kovia otteita käyttivät kyynelkaasuun ja patukoihin turvautuneiden poliisien lisäksi nuoret oikeistolaiset vastamielenosoittajat (Bonsdorff 1996, 69–70).
Mielenosoituksista ja muista demonstraatioista ei ollut Suomessakaan puutetta, joskin kesällä 1968 Suomessa vieraillut saksalainen opiskelijajohtaja joutui ihmettelemään isäntiensä säyseyttä ja haluttomuutta käydä poliisimuuria vastaan. Väkivallan suosimisen sijasta 1960-luvun radikaalien keskuudessa, joista monet olivat Sadankomitean ja rauhanliikkeen aktiiveja, vastustettiin kaikenlaista väkivaltaa ja korostettiin toiminnan väkivallattomuutta. (Bonsdorff 1996, 192, 208–211). Kokonaisuudessaan 1960-luku merkitsi myös suomalaisessa yhteiskunnassa syvälle käyvää kulttuurista ja poliittista murrosta ja muutosta sekä yleistä poliittista käännettä vasemmalle. Sitä heijastivat ja veivät eteenpäin myös suomalainen 1960-luvun lopun poliittis-kulttuurinen radikalismi, jonka protestit kohdistuivat paitsi yhteiskunnan konservatiivisia voimiin ja Vietnamin sotaa käyvään Yhdysvaltojen hallitukseen myös Tshekkoslovakian neuvostomiehitystä vastaan.
Myöskään 1970-luvulla radikaalivasemmistolaisissa liikkeissä ei esiintynyt terroristisia tai lievempiä poliittisen väkivallan käytön pyrkimyksiä, vaikka moni nuori kävikin Neuvostoliitossa oppimassa vallankumouksen teoriaa ja retoriikkaa. Radikaalivasemmistolaisilla liikkeillä viitataan tässä lähinnä ns. vähemmistö¬kommunismiin (opiskelija- ja työläistaistolaisuus) ja toisaalta trotskilaisiin, maolaisiin ja muihin Tshekkoslovakian miehityksen (1968) ja neuvostokommunismin tuominneisiin radikaaleihin pienryhmiin. Myös militantti syndikalismi ja anarkismi jäivät suomalaisessa yhteiskunnassa ohuiksi ilmiöiksi. Jälkimmäistä vaalittiin lähinnä suomalaisen monimuotoisen underground-liikkeen piirissä (Olavinen 1996, 15–16, ks. Myös Laine 1970, Into 1982; Lindfors ja Salo 1988). Anarkistista joukkoliikettä Suomessa ei kehittynyt, eikä myöskään Italian Punaisten prikaatien tai saksalaisen Punaisen armeijakunnan kaltaisia terrorin keinoja soveltaneista organisaatioita. Sen sijaan radikaalit hakivat yhteyksiä vanhoihin puolueisiin ja muihin organisaatioihin. Entinen radikaali-intellektuelli Pertti Hynynen (2000, 142) muotoili myöhemmin:

Suomessa kontakteissa vanhojen puolueiden ja järjestöjen kanssa ja erityisesti ay-liikkeen kanssa välittyi aina jotakin kokemusta, suunnitelmallisuuden tarvetta ja sitä kautta järkeä toimintaan. Tätä kautta kanavoitui sopeutumista siihen kuriin ja suorituspakkoon, jota jokaisen on opittava.

Suomen tappio toisessa maailmansodassa merkitsi suomalaisen äärioikeiston romahdusta, semminkin kun äärinationalistiset ja fasistiset järjestöt sekä niiden julkaisut kiellettiin lain voimalla. Porvarillinen aktivismi joutui rajoittumaan puolisalaiseen joskin varsin laajalle ulottuneeseen propaganda- ja valvontatoimintaan, jossa taustalla vaikuttivat muun muassa Yhdysvaltain intressit Suomessa (ks. Vesikansa 2004).
Yhtenä yleisenä syynä poliittisen väkivallan vähäisyyteen ja terrorismin olemattomuuteen sodan jälkeisinä vuosikymmeninä oli laajapohjaisten poliittisten liittoutumien onnistuneesti toteuttama hyvinvointivaltion palveluiden ja tukimuotojen rakentaminen sekä tätä mahdollistanut suotuisa kansantalouden kehitys ja toisaalta tämän kehityksen koituminen myös yhteiskunnan enemmistön hyväksi. Radikaalien enemmistö integroitui puolueisiin, mikä merkitsi yleisvasemmistolaisten liikkeiden voiman vähenemistä.
Yleinen materiaalinen elintaso nousi voimakkaasti 1960-luvulta lähtien, ja seuraavalla vuosikymmenellä säädetyt kansaneläkelait estivät melko tehokkaasti aiemmin ikiaikaisena pidetyn kohtalonyhteyden muodostumista vanhuuden ja köyhyyden välille. Suotuisa yhteiskunnallinen kehitys ehkäisi suurten marginaaliryhmien kehittymisen. Kun vielä ulkomaalaisten maahanmuutto oli hyvin pientä ja rajoitettua, ei rasistisen ja/tai uusnatsistisen oikeiston synnylle muodostunut otollista maaperää eikä toisaalta ulkomaalaisten mukana Suomeen rantautunut poliittista väkivaltaa suosineita toimintamalleja.

1980-luvun niin sanottujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden myötä esille nousi kansalaistottelemattomuuden käsite, jonka aatteellis-historiallisia juuria ja suomalaisia lähtökohtia selvitettiin teoksessa Kansalaistottelemattomuudesta (1986). Sen kirjoittajat halusivat korostaa, ettei kysymys ollut kaiken laillisuuden hylkäävästä anarkismista, vaan periaatteessa myönteisestä siviilirohkeudesta ja vastuullisesta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, kuten Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin esimerkit osoittivat. Kirjan kirjoittajia ei kuitenkaan liene ollut mukana 1980-luvun kansalaistottelemattomuuden tavallaan aloittaneessa, joskin jo vuoden 1979 puolella syntyneessä Koijärvi-liikkeessä. Poliittisen väkivallan kannalta tapahtumat Forssan Koijärvellä toukokuussa 1979 olivat varsin lieviä, sillä voimankäyttö rajoittui televisiokuvien välittämiin puihin ja työkoneisiin kahliutuneiden, suojärven ojittamista vastustaneiden aktivistien irrottamiseen ja poiskantamiseen. Suomalaisen ympäristöaktivismin ja vihreän liikkeen kehityksen kannalta episodin symbolinen merkitys oli kuitenkin suuri.
Myöskään muihin 1980-luvun ympäristöaktivistien tai talonvaltaajien akteihin ei juuri sisältynyt väkivaltaa lukuun ottamatta voimakeinoja, joihin poliisi toisinaan turvautui. Suomalaiset radikaalit välttivät sekä ihmisten että yksityisen omistusoikeuden alaisen aineellisen omaisuuden loukkaamista. Vasta seuraavan vuosikymmenen puolen välin jälkeen kehittyvän kansalaisaktivismin myötä poliittinen väkivalta ja jopa terroriteot (ns. ekotaasit ks. Metsämäki ja Nisula 2006, 305) alkoivat tehdä paluuta suomalaisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen repertuaariin, joskin ihmishengen loukkaamatto¬muudesta on pidetty tiukasti kiinni (ks. Rasimus 2006). Mediajulkisuuteen nousivat erityisesti turkistarhoille suoritetut iskut (turkiseläinten vapauttaminen) ja eräät muut yksityisomaisuuteen kohdistuneet attentaatit. Julkisuudessa ja kansalaiskeskustelussa suora toiminta myös samastettiin usein virheellisesti laittomaan suoraan toimintaan (Rasismus 2006, 243). Sen osuus suomalaisessa 1990-luvun kansalaisaktivismissa oli hyvin marginaalinen suuresta mediakohusta ja moraalisen paniikin lietsonnasta huolimatta huolimatta (Rasimus, emt., 291). Varsinaista terrorille tyypillistä kauhua laittomat iskut nostivat ainoastaan tarhaajien keskuudessa, semminkin kun tiedotusvälineet paisuttelivat asiaa. Myös eläinoikeusliikkeen sisällä enemmistö järjestöistä ja jäsenistöstä suhtautuivat laittomaan suoraan toimintaan kielteisesti (Rasimus, emt., 251–256). Ainoan ihmiseen kohdistuneen väkivallanteon kohteena olikin pakeneva aktivisti, jota turkistarhaaja ampui haulikolla Orimattilassa elokuussa 1998. Vammat jäivät lieviksi. Minkään kansalaisjärjestön toiminnassa laiton toiminta ei ollut itsearvo (Rasismus, emt., 246). Vuosituhannen vaihteen jälkeen radikaali kansalaisaktivismi kääntyi jo selvään laskuun. Kun huippuvuonna 1995 raportoitiin 209 laitonta iskua, vuonna 1999 luku oli jo laskenut 55:een. Kokonaisuutena liikeaallon mobilisaatio taantui (Rasismus, emt., 255–256; ks. myös http://www.elaintenvapautus.net/).

Merkittävä ilmiö on, että 1990-luvun alussa rasismi ja uusoikeistolaisuus kokivat selkeän nousun esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja muualla manner-Euroopassa. Myös Suomessa äärioikeistolainen liikehdintä lisääntyi 1990-luvun kuluessa. Tämä ei ole siinä mielessä yllättävää, että yhteiskunnalliset olosuhteet – erityisesti talouslama yhdistettynä ulkomaalaisten maahanmuuton kasvuun – olivat pitkälti sellaiset, joiden yleisesti katsotaan voivan nostaa äärioikeistoliikkeiden suosiota. Enemmänkin selitystä kaipaa se, miksi mitään sen varteenotettavia äärioikeistopuolueita tai -järjestöjä ei lopulta kuitenkaan ole syntynyt. Kehitystä maltillisti mitä ilmeisimmin se, että hyvinvointivaltio toimi vaikeuksista huolimatta sen verran hyvin, ettei mitään laajamittaisempaa syrjäytymistä tapahtunut. Osansa on ilmeisesti ollut myös karismaattisten johtajien puutteella sekä Kekkosen ajalta periytyvällä äärioikeistovastaisella ilmapiirillä (Pekonen et al 1999; Kaplan 1999).
Suomessa tapahtuneista väkivallan teoista eniten huomiota saivat skinheadien teot Joensuussa 1990-luvun puolivälin molemmin puolin (Puuronen (toim.) 2001; erit. Hildén 2001). Äärioikeistolaisesti ja rasistisesti motivoitunut väkivalta on ollutkin tyypillisimmillään suhteellisen spontaaneja pahoinpitelyitä, omaisuuden tärvelemistä ja katurähinöintiä. Mitään 1990-luvun aikana pelätyn laajuista äärioikeistotoiminnan radikalisoitumista ja väkivaltaistumista ei näytä ainakaan tähän mennessä tapahtuneen. Kaiken kaikkiaan Suojelupoliisi arvioi 2000-luvun alkuvuosina, ettei maassa ollut merkkejä yhteiskuntarauhaa mahdollisesti uhkaavasta poliittisesta toiminnasta (esim. Suojelupoliisin vuosikertomus 2005).

Suomen 1990-luvun alun lamavuodet, uusliberalistiset toimet hyvinvointivaltion leikkaamiseksi, oikeistolaisten hallitusten "säästötoimet", suurtyöttömyys ja palkkatyöyhteiskunnan kriisi, kapitalistisen globalisaation eteneminen, kansainvälisen terrorismin nousu Yhdysvaltain ja sen liittolaisten voimapolitiikan seurauksena sekä Neuvostoimperiumin hajotessa, rasismin ja uusoikeistolaisuuden nousu ja muut tekijät vaikuttivat siihen, että niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa myös poliittinen radikalismi sai uusia piirteitä ja voimistui verrattuna tilanteeseen edellisellä vuosikymmenellä. Toisaalta tähän vaikutti Ruotsissa ja manner-Euroopassa uusnatsistististen ja rasististen puolueiden ja muiden liikkeisen aggressiivinen nousu. Tämä tiesi Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Ruotsissakin väkivaltaisia yhteenottoja antinatsien ja natsien välillä, kuten tiedotusvälineitä seuraavat suomalaisetkin saattoivat havaita. Suomessa pahimmat rasistiset väkivallanteot tapahtuivat varsinkin maan syrjäytyvissä periferioissa (esim. Joensuussa), joissa rasistinen nuoriso iski ulkomaalaisten ja heidän ravintoloidensa kimppuun. Mihin tämä 1990-luvulla alkanut kehitys tulee Suomessa johtamaan ja ketkä sitä johtavat, on vielä tulevaisuutta, joka tullaan aikanaan kirjoittamaan poliittisen väkivallan ja terrorin 21. vuosisadan historiaan. Aineistosta tuskin tulee olemaan puutetta.


Lähteet

Bonsdorff, Johan von (1986): Kun Vanha vallattiin. Tammi, Helsinki.

Eskelinen, Heikki (2004): Me tahdoimme suureksi Suomenmaan. Akateemisen Karjala-Seuran historia I. WSOY, Helsinki.

Haataja, Lauri ym. (1975): Suomen työväenliikkeen historia. Työväen Sivistysliitto ja Kansan Voima, Helsinki-Joensuu.

Hakalehto, Ilkka (1966): Suomen kommunistisen puolue ja sen vaikutus poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen 1918–1928. WSOY, Porvoo-Helsinki.

Henkirikoskatsaus 2/2006. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, Helsinki. (Verkkojulkaisuna: http://www.optula.om.fi/)

Hietaniemi, Tuija (1992): Lain vartiossa. Poliisi Suomen politiikassa 1917–1948. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.

Into, Markku (1982): U. Tammi, Helsinki.

Kalleinen, Kristiina (2004): Helsingin upseerisurmat maaliskuussa 1917. Teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914–1922. Toim. Lars Westerlund. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2004.

Kansalaistottelemattomuudesta (1986). Toim. Outi Lauhakangas. Otava, Helsinki.

Kastari, Pirkko-Liisa (2001): Mao, missä sä oot? Kiinan kulttuurivallankumous Suomen 1960-luvun keskusteluissa. SKS, Helsinki.

Katajala, Kimmo (2002): Suomalainen kapina. Talonpoikaislevottomuudet ja poliittinen kulttuuri Suomessa Ruotsin ajalla n. 1150–1800. SKS, Helsinki.

Klinge, Matti (1971): Suomessa tehtyjen poliittisten murhien historiaa. Teoksessa Edward Hyams: Poliittiset murhat. Tutkimus salamurhasta politiikan välikappaleena. WSOY, Porvoo-Helsinki.

Korpimaa, Timo (1934): Salaisilla poluilla. Kuvauksia sortovuosilta. Omakustanne, Helsinki.

Kujala, Antti (2001): Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa pohjan sodassa 1700–1714. SKS, Helsinki.

Lahtinen, Mikko (2005): Perander ja hänen aikansa. Teoksessa J.J.F. Perander: Yhteiskunta uutena aikana ja muita kirjoituksia. 2. Painos. Toim. Mikko Lahtinen. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere.

Lahtinen, Mikko (2006): Konservatiivinen aatetraditio Suomessa. Teoksessa Suomen puolueiden periaateohjelmat. Ohjelmat, niiden taustaa ja tarkastelua. Toim. Jukka Paastela ja Heikki Paloheimo. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tampere.

Laine, Antti (1982): Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944. Otava, Helsinki.

Laine, Jarkko (1970): Lukijalle. Teoksessa Underground. Toim. Jarkko Laine. Otava, Helsinki.

Lauerma, Matti (1960a): Aktivismi. Teoksessa Venäläinen sortokausi Suomessa. Toim. Päiviö Tommila. WSOY, Porvoo-Helsinki.

Lauerma, Matti, (1960b): Jääkäriliike. Teoksessa Venäläinen sortokausi Suomessa. Toim. Päiviö Tommila. WSOY, Porvoo-Helsinki.

Leppänen, Veli-Pekka (1994): SKP ohranasta oppositioon. Kommunistit Helsingissä 1944–1951. KSL, Helsinki.

Lindeqvist, K.O. (1919): Isonvihan aika Suomessa. WSOY, Porvoo.

Lindfors, Jukka ja Salo, Markku: Ensimmäinen aalto. Helsingin underground 1967–1970. Odessa, Helsinki.

Lindqvist, Herman (1996): von Axel Fersen. Hurmuri ja herrasmies. Fischer & Co, Tukholma.

Meinander, Henrik (2006): Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. WSOY, 2006.

Metsämäki, Mikko ja Nisula, Petteri (2006): Aktivistit. Suomalaisten kansalais¬liikkeiden tarina. Edita, Helsinki.

Meurman, Agathon (1890): Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten. G.W. Edlund, Helsinki.

Meurman, Agathon (1892): Nälkävuodet 1860-luvulla. Kansanvalistusseura, Helsinki.

Mikkola, Marja-Leena (2004): Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941–44. Tammi, Helsinki.

Niinistö, Jussi (2003): Lapuan liike. Kuvahistoria kansannoususta 1929–1932. Nimox Oy, Helsinki.

Niku, Risto (2004): Ministeri Ritavuoren murha. Edita, Helsinki.

Olavinen, Juha (1996): Utopiaa tekemässä. Teoksessa Ruohonjuurista elämänpuuksi. Suomalainen vaihtoehtoliikehdintä. Toim. Tuula Heima-Tirkkonen ym. Vihreä Sivistysliitto, Helsinki.

Paastela, Jukka (2003): Finnish Communism under Soviet Totalitarianism. Oppositions within the Finnish Communist Party in Soviet Russia 1918–1935. Kikomora Publications, Helsinki.

Paastela, Jukka (2006): Sosialistinen aatetraditio Suomessa. Teoksessa Suomen puolueiden periaateohjelmat. Ohjelmat, niiden taustaa ja tarkastelua. Toim. Jukka Paastela ja Heikki Paloheimo. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tampere.

Paavolainen, Jaakko (1966): Punainen terrori. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 1. Tammi, Helsinki.

Paavolainen, Jaakko (1967): Valkoinen terrori. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 2. Tammi, Helsinki.

Persson, Anders (1988): Suomen sodan unohdetut sankarit. Otava, Helsinki.

Perälä, Reijo (1998): Lapuan liike ja sanan mahti. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovaniemi.

Piilonen, Juhani (1982): Vallankumous kunnallishallinnossa. Punaisen Suomen historia. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Rasimus, Ari (2006): Uudet liikkeet – radikaali kansalaisaktivismi 1990-luvun Suomessa. Tampere University Press, Tampere.

Rentola, Kimmo (1997): Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958. Otava, Helsinki.

Selén, Kari (2001): Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. WSOY, Helsinki.

Siltala, Juha (1985): Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Otava, Helsinki.

Soikkanen, Hannu (1960): Työväenliike ja oikeustaistelu. Teoksessa Venäläinen sortokausi Suomessa. Toim. Päiviö Tommila. WSOY, Porvoo-Helsinki.

Soikkanen, Hannu (1961): Sosialismin tulo Suomeen. Ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. WSOY, Porvoo-Helsinki.

Soikkanen, Hannu (1975): Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Helsinki.

Sotasurmat Suomessa 1914–1922. Suomen sotasurmat 1914–22 -projekti. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Tasihin, Juha (1984): Viaporin kapina 1906. Museovirasto, Helsinki.

Tikka, Marko (2006): Terrorin aika. Suomen levottomat vuodet 1917–1921. Ajatus Kirjat, Helsinki.

Vesikansa, Jarkko (2004), "Kommunismi uhkaa maatamme". Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950–1968. Helsingin yliopisto.

Vilkuna, Kustaa H.J. (2005): Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. SKS, Helsinki.

Vilkuna, Kustaa H.J. (2006): Paholaisen sota. Teos, Helsinki.

Ylikangas, Heikki (1977): Nuijasota. Otava, Helsinki.

Ylikangas, Heikki (1988): Valta ja väkivalta keski- ja uudenajan taitteen Suomessa. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva.


© Mikko Lahtinen (2007)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikko Lahtinen Anni mirabiles – Aatos ja tamperelainen filosofia 1990-luvun alkupuolella Juhlapuhe Tampereen yliopiston filosofian ainejärjestö Aatoksen 50-vuotisjuhlassa 11. maaliskuuta 2023 Hyvät ystävät! Kiitän lämpimästi kutsusta tulla puhumaan Aatoksemme 50-vuotisjuhlaan. Tosin kutsun esittäjiä voi moittia mielikuvituksen puutteesta, sillä pidin juhlapuheen myös 30-vuotisjuhlassa vuonna 2005 (sekin löytyy blogistani Hic Rhodus ) – siis 18 vuotta sitten. Vaikuttaa siltä, että filosofit eivät saavukaan paikalle vasta juhlien jälkeen, post festum , kuten Hegel väitti, vaan jopa kaksi vuotta etuajassa! Tai sitten on niin, että vuonna 2005 he olivat vielä tosihegeliläisiä ja kokoontuivat kaksi vuotta myöhässä. Alkuviikosta sainkin kuulla, että uusi tutkimus paljastaa Aatoksen syntyneen jo 1973. Kutsun välittänyt Aatoksen nykyinen puheenjohtaja Vasko Pantzar kirjoitti minulle, että ”Aatos on kuulemma 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla aktivoitunut kunnolla … Kuulisimme mieluusti ajatu

Arvoisa juhlaväki – Aatos 30 vuotta!

Tay:n filosofian ainejärjestö Aatoksen 30-vuotisjuhlassa 20.10.2005 Arvoisa Aatos ja muu juhlaväki! Kiitos kutsusta tulla tänne ylioppilastalolle Aatoksen seminaariin, itselleni ensimmäiseen sitten vuoden 1993 Filosofian opiskelijaseminaarin Filosofian tulevaisuus. 1. En tiedä, miksi minun tehtäväni on valaista tamperelaisen filosofian historian takavuosien tapahtumia, sillä sen lisäksi, että en niitä enää muista tai muistan väärin, en ole koskaan pitänyt itseäni tamperelaisena enkä ainakaan ”tamperelaisena filosofian opiskelijana”, opiskelijana ja yliopiston miehenä kyllä. Totta on, että olen opiskellut Tampereen yliopistossa filosofiaa vuodesta 1985, pääaineopiskelijana 1987-94, ja jatko-opiskelijana 1994 alkaen. Filosofian lisensiaatiksi valmistuin muistaakseni syksyllä 1996, mutta väitöskirjani hyväksyttiin yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, valtio-opin alalla vuonna 1997. Tästä aineesta olin valmistunut maisteriksi keväällä 1989. Varsinkin valtio-opin väitöskirjani oli orien